LÄhdemÄen veljekset.
Kuuna myÖtiin.
YhtiÖ.
Pekka.
Maailmaan.
SiitÄ tuli sittenkin sovinto.
Laskiainen.
Olikohan siinÄ jotakin.
HÄn uinuu tuolla.
Tarina hevosen varsasta.
KevÄÄn korvalla.
Uusi ystÄvÄ.
Piippuni.
RÖkkilÄn vaari.
Autiolla.
Jaakko JyrylÄinen.
"Numero 34 Salonen".
"Noh, noh!"

LÄhdemÄen veljekset.

LÄhdemÄen vanha isÄntÄ oli kuollut jo monta monituista vuotta sitten. Se sama ukko, joka oli noin kaksitoistavuotisen pojan korkuinen, eikÄ varreltaankaan paljoa vantterampi. Mutta se ukko olikin ollut ihan puhtaasta terÄksestÄ. Oli ollut vain mÖkin poika alkujaan ja itse tehnyt talon kylmÄÄn metsÄÄn. SeinÄtkin oli laatinut semmoiseksi, kuin ne nytkin seisoivat LÄhdemÄen harjanteella, suurten, mykevÄin peltojen piirittÄmÄnÄ.

Pettua oli syÖnyt, ja petun syÖtyÄÄn kyntÄnyt ja raatanut. Itse kertoi hÄn siitÄ monta kertaa vanhoilla pÄivillÄÄn, tuvan lattialla kÄvellÄ kÄÄkertÄen.

Se oli ollut terÄksestÄ se ukko ja oli terÄksestÄ kuolemaansa asti. Kuoltuaankin sanoi vielÄ yli orren hyppÄÄvÄnsÄ ja kÄyvÄnsÄ toisen veljensÄ, yhtÄ terÄksisen MÄkiahon ukon, luona viinoilla hautaan mennessÄÄn.

Mutta hÄn ei hypÄnnyt yli orren eikÄ kÄynyt viinoillakaan MÄkiahossa. TÄytyi mennÄ vain pihan lÄvitse, kun oma poikansa oli kirstun kannella istumassa…

Hallavahapsinen vanha emÄntÄ jÄi taloon jÄlelle ja kaksi poikaa taloa hoitamaan. Pojat tekivÄt tyÖtÄ toimella ja sovinnolla, tekivÄt yhtÄ tÄsmÄllisesti kuin isÄkin. Joskus yrittivÄt riitautua, mutta Äitivanhan tÄhden eivÄt ilenneet.

Mutta sitten heitti keikaa Äitikin ja toinen veljeksistÄ istui hautaan mennessÄ hÄnen kirstunsa kannella.

Sitten jÄivÄt veljekset kahden kesken. He elivÄt sovinnolla. Tuntui kuin Äidin lempeÄ henki olisi ollut vihanpuuskia tyrryttÄmÄssÄ.

Sitten he lÄksivÄt kosimaan. Kosivat kilvan ja toivat kilvalla taloon kaksi emÄntÄÄ.

EmÄnnÄt hoitivat kotiaskareita ja miehet menivÄt raatamaan pelloilleen.

Mutta kerran kun miehet tulivat raatamasta, olivat emÄnnÄt riitautuneet. He tahtoivat olla emÄntiÄ toinen ja toinen, eivÄt kumpikaan yhdenvertaisia, vaan molemmat etunenÄssÄ.

IsÄnnÄt menivÄt emÄntiÄ sovittamaan, mutta sovintoa ei syntynyt, riidan syytÄ ei ottanut kukaan kannettavakseen ja entisiÄ riitoja selvitellessÄ riitautuivat vÄlit yhÄ pahemmaksi. IsÄnnÄtkin riitautuivat.

He sÖivÄt illallisen suutuksissaan ja ÄÄnettÖminÄ. Sitten menivÄt puhkaen lepoastioihinsa.

Mutta yÖn aikana he tuumivat vaimoineen uusia tuumia ja huomenna sanoivat veljekset toisilleen, ettÄ he eroavat.

Ja he erosivat. Maat halaistiin kahtia, vanhempi veljes sai LÄhdemÄen taloineen ja sulatetuine peltoineen. Nuorempi veljes sai talon rahat ja osansa irtaimistosta.

Nuorempi veljes lÄksi rahoineen ja irtaimineen omalle maapalstalleen. LÄksi suutuksissaan, ei tarjonnut tyÖssÄ kovettunutta kÄttÄÄn veljelle jÄÄhyvÄisiksi.

HÄn teki metsÄÄn toisen kartanon ja sulatti peltoja sen ympÄrille. Maahan rytkÄhtelivÄt suuret puut ja peltoaukea yhÄ leveni. Kannot kohoilivat maasta leveine juurineen ja suuria juurikkakasoja ilmestyi raadokselle. Nuorempi veli teki itse ja teetti muilla ja tyÖ edistyi yhtenÄÄn.

Mutta sitten rupesivat loppumaan kotitalosta saadut rahat ja pelto ei ruvennut tÄyttÄ viljaa kantamaan.

Vanhemman veljen pellot kasvoivat ja vanhempi veljes sÖi paksun rukiisen leivÄn.

Mutta nuorempi veljes ei tahtonut turvautua vanhemman veljen armoihin. HÄn oli eronnut suutuksissaan ja pysyi suutuksissaan, kÄvipÄ sitten miten kÄvikin.

HÄn meni kylÄn kauppiaan luo ja otti velaksi. KylÄn kauppias antoi mielellÄÄn.

Kun uudestaan loppui vilja, meni hÄn uudestaan kylÄn kauppiaan luo ottamaan velaksi ja kylÄn kauppias antoi mielellÄÄn.

Nuorempi veljes teki niin monia monituisia kertoja… kauvan aikaa.

Mutta sitten kylÄn kauppias ei antanutkaan enÄÄ velaksi. Kuului tarvitsevan takaisin entisetkin.

Se oli kevÄttÄ silloin. Nuorempi veljes kynti peltojaan ja kylvi maahan viimesen viljansa. Rukiin alku versoi lupaavana ja kevÄttouvot rupesivat tekemÄÄn samaten.

Mutta muuanna pÄivÄnÄ kun nuorempi veljes kynti pellollaan juurikkakasain keskellÄ, nÄki hÄn kylÄn isÄntiÄ menevÄn taloonsa. PitÄjÄÄn vallesmanni nÄkyi menevÄn myÖs.

Ja ne taloon menijÄt katsoivat voitonhimoisena lupaavan nÄkÖisiÄ viljapeltoja. Katsoivatpa isÄn talosta tuotua ruunaakin, jolla nuorempi veljes oli kyntÄmÄssÄ.

Talosta alkoi kuulua huutoja ja siellÄ rupesi paukahtelemaan vallesmannin vasara, kun kylÄn kauppias otti pois velkojaan korkoineen.

Nuorempi veljes riisui heponsa ja kÄvi katsomaan. HÄn katsoi, eikÄ virkkanut mitÄÄn. LeveÄ leuka vaan tukevasti vÄrÄhteli ja otsalle ilmestyi tummia ryppyjÄ. EmÄntÄ oli kÄtkeytynyt kammariin.

Pieni poika tuli itkerehellen isÄn polvia hyvÄilemÄÄn, mutta jÄi suu auki katsomaan, kun isÄ ei hÄnestÄ vÄlittÄnyt mitÄÄn. Irroitti vain hÄnet hiljaa itsestÄÄn ja ÄÄnetÖnnÄ katseli hÄvityksen kauhistusta.

Tavarat alkoivat huveta. Alkoivat mennÄ puolesta arvosta, mutta isÄntÄ ei virkkanut mitÄÄn. MitÄpÄ hÄnellÄ oli virkkamista.

Tukevasti vÄrÄhteli vain leveÄ leuka ja otsalle ilmestyi tummia ryppyjÄ.

Silloin ilmestyi vahvaharteinen mies joukon seasta. Se astui vallesmannin luo kÄskien lopettaa huutokaupan. Sanoi maksavansa kaiken velan.

Se oli vanhin veljeksistÄ.

Nuorempi veljes ei virkkanut mitÄÄn, leveÄ leuka vaan yhÄ tukevammin vÄrÄhteli.

KylÄn isÄnnÄt hajaantuivat ja tavarat jÄivÄt pihalle hajalleen.
Muutamat menijÖistÄ heittivÄt niihin vielÄ himokkaita silmÄyksiÄ.

Vanhin veljeksistÄ luki vallesmannille rahat ja vallesmannikin lÄksi tiehensÄ.

Silloin jÄivÄt veljekset kahden kesken. Nuorempi veljes ei virkkanut nytkÄÄn mitÄÄn, mutta leveÄ leuka vielÄkin pyrki vÄrÄhtelemÄÄn ja kasvoille herahti lÄmmin vesikarpalo, joka salaa hieraistiin nutun hihaan.

Toinen ei virkkanut mitÄÄn ja toinen ei toiselta odottanutkaan mitÄÄn. He istuivat molemmat kammarissa kahden kesken ja molemmista tuntui niin hyvÄltÄ.

Mutta hiiloksessa porisi mustakylkinen kahvipannu ja nuoremman veljeksen vaimo hÄÄrÄili sen ympÄrillÄ.

He joivat ÄÄnettÖminÄ kahvia pari kuppia mieheen ja sitten erosivat. Melkein ÄÄnettÖminÄ erosivat, mutta, tyÖstÄ rajaantuneet kÄdet puristivat toisiaan jÄÄhyvÄisiksi ja vanhin veljes muistutti:

— KÄyhÄn meillÄkin, kuu aikasi antaa!

Nuorempi veljes seisoi kauvan pihalla ja katsoi vanhimman veljeksen jÄlkeen. Tuntui niin hyvÄltÄ nuoremman veljeksen sydÄmmessÄ.

Ja rukiin alku versoi lupaavana pelloilla juurikkakasain keskellÄ.
KevÄt-touvot rupesivat tekemÄÄn samaten.

Ruuna myÖtiin.

Aaro lÖi kuin vimmattu. Tuimasti vÄlÄhteli kirveen kirkas terÄ, vinhakasti lastut puusta kimmahtelivat ja raikkaasti pauke kajahteli kuusikossa. PÖkÄleitÄ katkeilikin suuren kuusen tyvestÄ toinen toisensa hÄntÄkoukussa.

Alkoi kumminkin ruveta hakkaajaa hengÄstyttÄmÄÄn ja hÄn istahti kuusen tyvelle lepÄÄmÄÄn. Tuntuikin istuminen lumisen kuusikon sisÄssÄ niin rauhoittavalta. Tuuli hiljaa kuusia heilutteli ja niistÄ pudota lupsahteli lumi maahan pieninÄ paloina. Siihen putoili muun lumen sekaan… sai kumminkin pieniÄ syvennyksiÄ hangen pintaan, josta nÄki ettÄ siihen se oli pudonnut…

SiinÄ istuessaan ja lumen lupsahtelemista katsellessaan hyrÄili Aaro itsekseen jotakin mielilauluaan kuusten huminan sekaan ja unhotti tyÖnsÄ kokonaan. Hetkisen perÄstÄ se taas muistui mieleen ja Aaro alkoi pÖlkkyjÄ halki paukkiloida. Poissa se nyt tuntui vain olevan jÄntevyys jÄsenistÄ, veltolta tuntui olento ja vastahakoiselta tyÖn tekeminen.

— Olkoon, — ajatteli Aaro, heitti kirveen olalleen ja lÄksi kotia kohden tallustelemaan.

IsÄ-Tanu oli aamusella lÄhtenyt raivioniityltÄ heinÄÄn. SieltÄ tultuaan oli sanonut lÄhdettÄvÄn lahden takaa kiukaakiviÄ hakemaan.

JyvÄpussi otettaisiin mukaan, jonka Aaro saisi viedÄ myllylle sillÄ aikaa, kun isÄ kiviÄ pÄÄstelee. Niin se oli tuumattu.

IsÄ-Tanu ei vielÄ ollut kotiutunut ja odottaissaan Aaro vetÄytyi penkille pitkÄkseen. Tuntui niin raajoja raukasevan.

Kohta kumminkin rupesi ruunan tiuvun kilinÄ Aaron korviin kuulumaan ja ruuna vetÄÄ jupotteli tuvan ikkunan alatse heinÄhÄkkiÄ, jonka pÄÄllÄ Tanu nÄkyi istua kÖkÖttÄvÄn.

Aaro meni isÄÄnsÄ vastaan ottamaan. Heitti heiniÄ hevon eteen, kallisti rekeÄ hÄkkineen heinÄladon oveen pÄin ja pani luokin jalaksen alle pÖnkÄksi, sitten rupesi hÄkistÄ heiniÄ latoon kantamaan.

IsÄ kÄvi tuvassa turkkinsa pois riisumassa ja tuli sitten toveriksi heinÄhÄkin purkamisessa. KerÄili ripeitÄ maasta heinÄhÄkin kupeelta ja kantoi ladon perÄlle. Ladon lattialtakin kerÄili pois heinÄn hipenet, kun Aaro hataruudessaan oli niitÄ sinne rÖyhyytellyt.

Kun hÄkki saatiin tyhjÄksi, kaatoi Aaro sen pois reen pÄÄltÄ. IsÄ vierytteli sen aitan seinÄvarteen ja nosti pystyyn sillÄ aikaa kun Aaro ajoi aitan eteen ja hilasi rekeen jyvÄsÄkkiÄ. IsÄ toi sitten siihen rautakangin ja puisen lapion.

Molemmat miehet rupesivat rekeen, Aaro jyvÄsÄkin pÄÄlle istumaan ja Tanu polvilleen takapuolelle. Aaro nykÄsi ohjaksista ja hepo lÄksi verkalleen eteenpÄin astuskelemaan.

Lahden takana jÄi Tanu pois reestÄ rautakankineen ja lapioineen. Aaro nykÄsi taas ohjaksista ja hepo lÄksi verkalleen kÄvelemÄÄn. Mutta kun he pÄÄsivÄt tien mutkan taakse vesakon suojaan, nykÄsi Aaro ohjaksilla pari kertaa uudestaan ja hevon tÄytyi lÄhteÄ juosta hÖlkyttelemÄÄn.

Perille pÄÄstyÄÄn hilasi Aaro jyvÄsÄkin myllyyn ja lÄksi takasin ajaa karettelemaan. Aaron jÄlkeen lyÖttÄytyi joku hevosmies, jota hÄn ei tuntenut. Pulskea ori nÄkyi olevan aisoissa ja kaksi isÄnnÄn nÄkÖistÄ miestÄ istui reen perÄssÄ. Aaro ajatteli itsekseen ettÄ ei hÄn edelle laskisi, jos pyrkisivÄtkin. Usutti jo varalta ruunaa, ettÄ menisi kiivaammin ja tÄytyihÄn sen hevon juosta hÖlkytellÄ, kun suupielistÄ ratastimilla nykytettiin.

IsÄ oli tien varressa odottamassa, ettÄ poika osaisi kivien luokse ajaa. Aaro ajoi tien viereen hevosensa, ettÄ jÄlestÄ tulijat sivuitse pÄÄsisivÄt. Mutta siihen kohdalle ne seisottuivatkin ja reimakasti hyvÄÄ pÄivÄÄ toivottivat. KÄttÄ he pistivÄt Tanulle ja sitten Aarollekin siihen yhteen kyytiin.

— No eikÖ sitÄ lÄhdetÄ kylÄÄn pahan sÄÄn pitoon? — kysyivÄt vieraat Tanulta. Juuri silloin olikin paksuilla paloilla alkanut lunta lupsehtia jykevÄstÄ pilven venkaleesta.

— KyllÄ kai tÄÄltÄ nÄkyy hennovan, myÖnsi Tanu. — Tulee semmoisia lumilepereitÄ, kuin vanhoja akkoja rukkineen.

— Niin —, sanoi toinen vieraista, — me lÄhdettiin nyt uudestaan siitÄ hevoskaupasta tuumimaan. Olihan siitÄ jo siellÄ kotona puhetta. — Mutta lÄhdetÄÄnhÄn nyt… tÄÄllÄ ei viihdy itse vietÄvÄkÄÄn!

Aaro kÄÄnsi taas heponsa tielle ja lÄksi alamÄkeÄ Lappalan taloa kohden ajamaan. HÄn arveli yksinÄÄn, ettÄ ei vieraita edelle laskisi, jos ne pyrsivÄtkin… nykytti jo varalta ohjaksista.

IsÄ siinÄ ajaessa kertoi, ettÄ hÄn oli viikolla kaupungissa kÄydessÄÄn syÖttÄnyt hevostaan Peltolan talossa ja sanoi sen isÄnnÄn olevan toisen vieraista. Silloin oli jo hevoskauppaa hierottu, vaan ei se ollut syntynyt. Aaro arveli isÄlle, ettÄ ei alenneta hintaa siitÄ, mitÄ isÄ silloin oli tahtonut… kyllÄ ostavat sillÄkin, koska kerran ovat tÄnne asti jÄlestÄ ajaneet.

— EikÄ alenneta…

Taloon tultiin, kujaan ajettiin. Ostaja tarkasteli vielÄ hevosta ja sitten mentiin tupaan kaupan hierontaan. Tiukalle tingittiin, markan pari ostajat kerrallaan kohottivat, kunnes ei ollut riitarahaa kun kymmenen markkaa. Sitten eivÄt sanoneet enÄÄ lisÄÄvÄnsÄ.

— EihÄn tuo nyt mihinkÄÄn kuulu kymmenen markkaa, — sanoivat ostajat.

— EipÄ kyllÄ teidÄn varoissa, — myÖnsi Aaro.

Tingittiin ja hikoiltiin, mutta mihinkÄÄn ei muututtu.

— Alennetaan pari markkaa, eihÄn tuosta mitÄÄn nÄy tulevan, — rohkeni Aaro omasta pÄÄstÄÄn sanoa. IsÄ katsoi vihaisasti Aaroon, mutta ei virkkanut mitÄÄn.

VÄiteltiin vielÄ. IsÄkin alensi kolmisen markkaa ja sanoi sen olevan viimesen hinnan. Toiset eivÄt sanoneet enÄÄ lisÄÄvÄnsÄ ja siksi ruvettiin eroamaan. KÄttÄ lyÖden heittivÄt Tanu ja Aaro jÄÄhyvÄiset vieraille ja lÄksivÄt ovea kohti lipumaan. Tanu hykkÄili yksinÄÄn, ettÄ jos vielÄ olisi joku markka alentaa, kun tÄssÄ on niin tiukka rahasta. Ei kuitenkaan mitÄÄn virkkanut, aukasi jo oven ulos mennÄkseen.

- Tuossa kÄsi, — ehÄtti silloin ostaja sanomaan. — EnhÄn minÄ nyt ole mikÄÄn kitunaskali! Sen saatte, mitÄ tahdotte!

Tanu kÄÄntyi ja kÄttÄ lyÖtiin. Ostaja luki rahat ja Tanun, rahamiehen, oli pidettÄvÄ harjakaiset.

Mentiin ulos ruunaa katsomaan. SiellÄ se seisoi kujassa, talon Janne-poika oli sille antanut heiniÄkin pureksittavaksi, Tanu osotti luo mennessÄÄn hevolle kÄttÄÄn ja rupatteli:

— Poku, poku! Pokuko se on?

Ja Poku kohotti pÄÄtÄÄn, pÖrhisteli korviaan ja silmÄinsÄ valkuaisia iloissaan vilautteli. Huuletkin niin hyvillÄÄn hÖplÄkehtelivÄt ja niiden vÄlistÄ kuului hiljainen:

— HÖp, hÖp, hÖp…

Tanu ymmÄrsi selvÄÄn, ettÄ hepo ilmotteli iloaan kun oli saanut hyviÄ heiniÄ syÖdÄkseen. Hepo oli vÄhÄn aikaa purematta, ikÄÄnkuin kuullostaen, mitÄ hÄnelle virketaan. Sitten otti taas heiniÄ suuhunsa ja alkoi purra raksutella.

Tanun ruumista silloin niin kylmÄsti karmasi, kuin hÄneen olisi raju pohjatuulen puuska puhaltanut… ruumista tuntui oikein vÄrisyttÄvÄn. Nyt hÄn ymmÄrsi, ettÄ tuommonen hevonen se veti vertoja paraimmallekin ystÄvÄlle ja nytkÖ siitÄ oli erottava!… Ja melkein kuin viettelemÄllÄ ne sen olivat ottaneet, Tanun mielestÄ. TinkivÄt niin viimeseen veripisaraan, vaikka siitÄ tuommosesta olisi kannattanut antaa puolta enemmÄn, kuin hÄn oli tahtonut alkujaankaan. — Ei voinut Tanu mennÄ enÄÄ hepoa kaulallekaan taputtamaan… tuntui kun se olisi hÄneltÄ vÄkivallalla otettu omaisuus, johon hÄn ei saanut enÄÄ koskettaa. ÄÄnetÖn oli Tanu harjaiskahvia juodessa, vaikka muut hauskoja juttuja laskettelivat.

Sitten lÄksivÄt hevosen ostajat. Toinen isÄnnistÄ istui oriinsa rekeen ja Peltolan isÄntÄ lÄksi ruunalla ajamaan. Ohjaksista hÄn ensin kiskasi, mutta kun ruuna ei siitÄ niin kiprakasti lÄhtenyt, niin ohjasperillÄ kyleksille sivallutti. Silloin hepo pÄÄnsÄ pystyyn teristi, painautui matalaksi ja lÄksi nelistÄmÄÄn minkÄ kavioista kerkesi… ei ollut tottunut lyÖntiÄ saamaan, muuten kun joskus vallattomia kepposia tehtyÄÄn.

Tanun ruumista taasen kummasti karmasi ja kasvot mustanpuuhkeiksi lÄvÄhtivÄt. HÄnen jÄntereensÄ vÄrÄhtelivÄt ja kÄdet nyrkkiin puristuivat.

— Voi turkanen! — — Semmoinen lause viimein ukon huulilta sujahti. — —

PerÄsukaa siitÄ miehet lÄksivÄt kotimÖkkiÄÄn kohden tallustelemaan. Aaro tahtoi vÄhÄn jÄtÄttÄÄ Tanua, kun vanha mies ei niin ripsakasti pÄÄssyt eeltÄmÄÄn. — Jalkamiehiksi he olivat nyt joutuneet, vaikka Äsken ajoivat hevosella.

Aaro jÄtÄtti isÄnsÄ ihan nÄkymÄttÖmiin ja joutui ensiksi kotiin. Äiti istui siellÄ villoja kartaten tuvan perÄpenkillÄ ja oli "koko maailmaa" itsekseen hyrÄillyt. Oli jotain erinÄistÄ Aarossa huomaavinaan ja sanoi ikÄÄn kuin leikillÄÄn:

— Kauvanpa siellÄ viivyttiin.

— Kauvan, — ynÄhti Aaro pitkÄveteisesti.

Äiti katsoi ikkunasta pihalle. Katsoi saunan eteen, katsoi tallin… katsoi pihan yli yleensÄ.

— MihinkÄs ruuna jÄi?

— Ruuna kuoli…

— Ole vohuimatta! — epÄili Äiti.

Aaro oli vÄhÄn aikaa ÄÄneti, sitten sanoi hÄn harvasteeseen:

— Ruuna myÖtiin.

— Todellako?

— Ihan.

Äiti kyseli ja Aaro selitti asian juurta jaksain. Jo uskoi Äitikin asian todeksi. HÄnen kasvonsa rupesivat punettumaan ja nÄytti siltÄ, kun olisi pala hÄnen rintaansa juuttunut. Ensin hipasi hÄn salasin puolin silmÄÄnsÄ huivin nurkalla, mutta sitten tÄytyi lÄhteÄ kiireesti ulos puikkimaan.

Tuokion perÄstÄ kun hÄn taas tuli tupaan, olivat hÄnen silmÄnsÄ punaiset ja vesikierteillÄ. ÄÄneti istui penkille ja hipasi taas huivin nurkalla silmÄÄnsÄ…

— Vai myÖtiin ruuna! Ja minÄ kun sitÄ syÖttelin ja hyvÄilin kun lastani ikÄÄn… ja kun se oli vielÄ niin hyvÄ ja viisas, osasi ilmottaa kuin ihminen mielialansa… Itken pokuani ikÄni aikani!

Ja kyyneleet ne taas tulvana herahtivat, isot lÄmpimÄt kyyneleet. Aaroa pyrki tuo itkeminen naurattamaan, vaikka ikÄvÄksi se itsellekin yllÄtti… ei hÄn toki kuitenkaan noin vÄhÄmielinen…

— Hupsu… nauroi Aaro Äidille. Nauruun se jo rupesi Äidinkin suuta vetÄmÄÄn ja hÄn pyhki silmistÄÄn pois viimesiÄ kyyneleitÄ… Taisi se sittenkin olla hupsua yhden hevosen tÄhden tuommonen, mutta kyllÄ se toisekseen semmonen elÄin kannatti itkeÄkin.

Tanukin tuli kotiin. Ei ollut ilonen miehen mieli, vihaisia katseita hÄn silmistÄÄn sirotteli. Rukkasensa pani naulaan ja turkki pÄÄllÄ penkille istahti.

Oltiin hetkinen ÄÄneti, Äiti uskalsi viimein arasti virkahtaa:

— Huokeasta mÖitten ruunan.

— NiinpÄ meni, — huoahti Tanu. Heitti vihasenlaisen silmÄyksen Aaroon, oli ajatuksissaan hetken, mutta sitten nousi seisalleen ja kÄveli kiihkeÄsti lattialla edestakasin.

— On sitÄ miehellÄ tuota miehuutta, — alotti Tanu siinÄ kÄvellessÄÄn. — Ensin niin varmasti esitti, ettei enÄÄ hintaa alenneta, mutta sitten alkaa kuitenkin helpotella… Ei se olisi ollut suuri koko vaatimuskaan.

— Helpotittehan tuota itsekin, — koetti Aaro puolustuksekseen vaikerrella.

Tanu painautui taas penkille istumaan ja oli hetken aikaa ajatuksissaan. Sitten hÄn ÄkkiÄ ylÖs kavahti, vilkasi Äitiin ja sanoi lyhyesti:

— Niin — ruokaa!

YhtiÖ.

Ensinkin oli kokoontunut mies ja hevonen joka talosta, joka talosta oli suuri summaton hirsi vedÄtetty ja hirret yksistÄ tuumin laudoiksi sahattu.

Kun laudat olivat kuivaneet, pantiin taas tyÖhÖn mies joka talosta. Kutsuttiin hyvÄksi kiitetty venemestari toisesta pitÄjÄÄstÄ ja ruvettiin valmistamaan suurta suummatonta kirkkovenettÄ.

KylÄn isÄnnÄt olivat jo monta monituista herranvuotta siitÄ samasesta asiasta aprikoineet ja tuumineet. Ei tuntunut nÄet oikein juhlalliselta, ettÄ kukin omalla nuottaveneellÄÄn kirkolle kitkutteli, siinÄ tahtoi sydÄmissÄ pyÖritellÄidÄ kateellista kilpailua ja sen semmosia epÄpyhiÄ asioita.

Viime kesÄnÄ syksypuolella siitÄ asiasta oli ruvettu vasta oikein totisemmin puhumaan ja siitÄ oli seurauksena ettÄ syksytalvesta jo otettiin metsÄstÄ veneverstaita.

Ja nyt kaputeltiin ja naputeltiin RÖkkilÄn talon avaralla pihamaalla. Vene kyhÄttiin kuosulleen ja kaaripuita kiinni naulailtiin. HiessÄ pÄin miehet liehasivat ja pÄivÄ kevÄisellÄ herttaisuudellaan kiirehti kuivaamaan vasta valmistuvaa venettÄ.

Ja se valmistui viimein se kaksisoutuinen, pitkÄ kirkkovenonen. Se lepÄsi siinÄ niin ilosen nÄkÖsenÄ ylettÄen melkein pihamaan toisesta pÄÄstÄ toiseen. Ja taas tuli mies joka talosta ja jokaisella miehellÄ oli tervaÄmpÄri toisessa ja nahtari toisessa kÄdessÄ. Ja he sivelivÄt sen suuren, kaksitoistahankasen ja ilosen nÄkÖsen veneen punasen ruskealla tervalla.

Mutta venemestari ryvetti nahtarinsa noessa ja maalasi suuren veneen kokkaan kummallekin puolelle:

YHTIÖ.

Kun terva oli veneeseen kuivanut, tuli taasen kylÄlÄisiÄ kaksi miestÄ joka talosta. He panivat monta paksua seivÄstÄ veneen alle ja kantoivat sen seipÄiden varassa rantaan.

Ja varhain, jo auringon nousun aikoina seuraavana sunnuntaiaamuna kokoontui kylÄn kansa suuren, iloisen YhtiÖn ympÄrille. Talot ja torpat olivat jÄtetyt autioiksi; nekin, joiden oli jÄÄtÄvÄ kotimiehiksi, olivat tulleet katsomaan suuren kirkkoveneen ensikertaista lÄhtÖÄ.

Ja vene sai vÄestÄ tÄytensÄ, muutamia jÄi maallekin. VeneessÄ oli vanhoja muoria ja vaaria, keski-ikÄisiÄ akkoja ja ukkoja ja nuoria poikia ja tyttÖjÄ. Se survattiin verkkaan rannasta taipaleelle, vÄhÄn ulommaksi pÄÄstyÄÄn se kÄÄntyi ja kylÄn vÄki alkoi vinhassa tahdissa soutaa kirkolle.

Rannalle jÄÄneet katsoivat kauvan veneen kiivasta poistumista. SieltÄ vilkkuivat Valkoset tyttÖin huivit ja alusnutut mustempain pukineiden seasta ja airojen lehdet vÄlÄhtelivÄt molemmin puolin venettÄ veden pinnalla.

Sitten peittyi vene mykevÄn Marjaniemen ahon suojaan ja rannalle jÄÄneet kÄvelivÄt kaihoisina kukin mÖkillensÄ.

Ja hyvÄÄ alunottoa seuraten mennÄ lojotti YhtiÖ kirkolle monena pyhÄnÄ ja monena kesÄnÄ. Ennen auringon nousua alkoi kertyÄ sen ympÄrille pyhÄpukuisia ihmisiÄ ja odottivat, kunnes aurinko oli kappaleen matkaa ylÖspÄin kavunnut. Sitten kun ei enÄÄ kuulunut ketÄÄn tulevaksi, tyÖnnettiin vene vesille. Joku talojen isÄnnistÄ istui perÄÄn ja suuren veneen airot alkoivat vettÄ velloa sÄÄnnÖllisessÄ tahdissaan. Isosti pauhusi ja vaahtosi vesi korkean kokan edessÄ ja voimakkaat aallot vierivÄt kahden puolen kapean lahdelman rantamille… Matkalla sivuutti YhtiÖ kaikki pienemmÄt matkan tekijÄt ja jysÄhti ensimÄisenÄ kirkon lahden rantapenkereeseen.

Ja kun toiset joutuivat rantaan pienillÄ paateillaan, kÄvivÄt he yksistÄ tuumin ihailemassa Tololaisten mahtavaa kirkkovenettÄ.

Kirkkoajan jÄlkeen lÄksivÄt pienet purret edeltÄkÄsin vettÄ viilettÄmÄÄn. YhtiÖ odotti kannettavakseen kaikki omankylÄlÄiset ja viipyi viimeseksi. Mutta sitten kun se lÄksi, niin se lÄksi aika vauhdilla! Vesi pursusi ja vaahtosi vain korkean kokan edessÄ, kun se sivuutti kaikki pienemmÄt matkan tekijÄt ja ensimmÄisenÄ kolautti kokkansa kotirannikolle.

Niin oli asiat ensimÄisinÄ kesinÄ, — mutta sitten YhtiÖ rupesi ylpeÄmmÄksi. Se ei enÄÄ malttanutkaan odottaa kaikkia tulijoita kotirannassa ja viimein se jÄtti jÄlkimÄisiÄ kirkkorantaankin…

Se oli sittenkin vain vÄhÄistÄ. Mutta viimein kun se uskalsi jÄttÄÄ tyhjille teloille talon emÄntiÄ ja isÄntiÄkin! Ja talon isÄnnÄt ja emÄnnÄt suuttuivat, haettivat haasta hevosen ja ajoivat kÄrrikyydissÄ kirkolle…

Ja YhtiÖstÄ vÄhenivÄt kirkkomiehet pyhÄ pyhÄltÄ, kesÄ kesÄltÄ ja YhtiÖ itsekin harvensi kirkossa kÄyntiÄÄn. Ja silloin kun se kÄvikin, oli siinÄ vain joku isÄntÄ, muut olivat vain loisia ja mÖkkilÄisiÄ.

* * * * *

Mutta erÄÄnÄ sunnuntaina kuului Tololan lahdelta kumea ulvahdus ja kun kylÄn kansa kiiruhti katsomaan, nÄkivÄt he siellÄ uuden kummituksen. SiellÄ oli rautainen, suuri, muhkeaksi maalattu venonen, joka tupruutti savua korkeasta torvestaan. Ja veneessÄ olijat sanoivat, ettÄ siinÄ pÄÄsee siinÄ veneessÄ kirkolle ja kirkolta pois viidellÄkymmenellÄ pennillÄ.

— Hyh, kyllÄpÄs! — ihmetteli kylÄn kansa ja lÄksivÄt pois rannasta nenÄt ÄkÄsesti nyrpÄllÄÄn.

Mutta rantapenkereen pÄÄllÄ tuli vastaan isÄntiÄ ja emÄntiÄ kirkkotamineissaan ja kuuluivat menevÄn siihen uuteen tuliveneeseen. Silloin ihastuivat torpparit ja loisetkin ja juoksivat rantaan viisikymmenpenninen kourassa. He eivÄt kaikki joutuneetkaan… olivat vasta rantapenkereellÄ tulossa, kun "Sukkela" jo eteni rannasta ihmisillÄ tÄytettynÄ. Mutta siitÄhÄn ei auttanut tyÖlÄstyminen, omahan heillÄ oli veneensÄ… JÄlelle jÄÄneet katsoivat rantapenkereellÄ, kun uusi vene meni tulista vauhtia mustaa savua ilmaan tupruuttaen.

Mutta ensi sunnuntaina tuli "Sukkela" uudestaan ja silloin oli toisillakin vuoronsa. Ja sitten se tuli joka sunnuntai saaden tÄytensÄ joka kerralla. Tuli vasta aamiaisten aikaan ja lÄksi vÄhÄ myÖhemmin, mutta ehti yhtÄ hyvin aikanaan perille.

Mutta YhtiÖ kuivi ja ravistui lahden pohjukassa. Vesi huuhtoi tervan sen reunoista, laidat lahoivat ja ÄÄripuut poikki pykeilivÄt!

Se ei ollut moneen kesÄÄn paikaltaan pikahtanut ja alkoi peittyÄ pajunvesojen sisÄÄn, jotka kasvoivat sen omassa pimennossa.

Se nÄki joka kerta, kun "Sukkela" ihmisiÄ tÄyteen ahdettuna lÄksi kirkolle mennÄ pahkuamaan. Silloin se muisteli niitÄ ilosia aikoja, jolloin hÄn oli lÄhtenyt samalla tavalla, vaan nyt sai siihen paikalleen lytistyÄ. Mutta hÄntÄhÄn tarvittiin soutaa ja ihmiset olivat laiskistuneet!

Mutta YhtiÖ toivoi vielÄ… Se toivoi saavansa pannun ja hÖyrykoneen sisÄÄnsÄ ja pÄÄsevÄnsÄ kirkolle pahkuamaan savua tupruutellen!

HÄn sai kauvan odottaa.

* * * * *

Mutta kerran, kerran kokoontui kylÄn kansa taas YhtiÖn ympÄrille! Ne kokoontuivat iltasella, mutta ehkÄpÄ ne tulivatkin vain tuomaan vasta hÖyrykonetta.

YhtiÖ sahattiinkin poikki ja vedettiin korkealle rantapenkereelle… SiellÄ hilattiin molemmat kappaleet toisiaan vasten pystyyn ja kannettiin suuri rovio risuja ympÄrille. Sitten ne sytyttivÄt risut tuleen ja YhtiÖ poltettiin Juhannuskokkona.

Se suuri vene kÄhisi ja ritisi, mutta ahnaasti tulikielet nuoleksivat sen kuvetta ja leimahtelivat pilviin asti taivaalle!

Silloin muuttui kullan karvaiseksi kesÄyÖn utuinen hÄmÄrÄ… Nurmikko ja lehdistÖt — ne olivat kaikki kultaa! Vanhan kirkkoveneen pyhÄ tuli oli ne kullannut…

Ja kylÄn kansa oli muuttunut kullan karvaseksi, kun ne rÄpyttivÄt kÄsiÄÄn ja riemuissaan huutelivat…

Huomen aamuna tuli "Sukkela" Tololan lahdelle savua tupruuttaen. VÄhÄn ajan perÄstÄ se taas lÄksi kirkolle kylÄn kansaa ihan pikaraisillaan.

Pekka.

Pikku Pekka ei ollut kooltaan kovinkaan rehevÄ. Semmoinen ressukka vain, jonka jalassa ei ollut edes housujakaan.

KyllÄhÄn hÄnellÄ toki oli housutkin, mutta hÄn ei niitÄ kÄyttÄnyt nÄin jokapÄivÄisissÄ oloissa. Ja kun oli kerran opastunut olemaan paitasillaan, niin ne housut tuntuivatkin ihan tarpeettomilta kuvatoksilta… kahlehtivathan vain pieniÄ jalkoja.

HÄn oli vain pikku Pekka, mutta pieniÄhÄn ne olivat muutkin, jotka mekastivat PohjoismÄen torpan pellon alapuoleisessa notkossa. SiellÄ he olivat huutaneet ja hulikoineet jo kauvan aikaa, aamusta asti melkein. PohjoismÄen Eemi oli noussut suureen ritvalehvÄiseen koivuun ja siellÄ oksalla istuen kÄkenÄ kukkua helkytteli. Toiset lapset luulivat olevansa variksia, piipottelivat pientarella, raakuivat ja liehauttelivat siipiÄÄn.

Kun Eemi viimein kyllÄstyi kÄkenÄ kukkumiseen ja oksia myÖten alas kapusi, rupesi koko lintuparven mieli marjoja tekemÄÄn. SiinÄ vierelle ihan olikin ohrapellon keskellÄ tuuheita vatunvarsipensaita raunioiden ympÄrillÄ. SieltÄ kuumotti vattujakin ihan kirjavanaan, mutta tahtoi vÄhÄn pelottaa mennessÄ toukoa tallaamaan.

Uskallettiin sitÄ sittenkin! Varovasti hiivittiin ohraa myÖten, kiville koetettiin astella ja jakailtiin kahtaalle vihannoita ohran olkia, etteivÄt; vain lahmaantuisi. Mutta kun pÄÄstiin syvemmÄlle ohran sisÄÄn niin ei pidetty vÄliÄ jos sotkeutuikin, kukapa sieltÄ kÄvi katsomassa, ennenkun leikattaessa ja sitten saakoot hevoset syyn niskoilleen.

Ihan kirjavanaan ne olivat siellÄ vatukot punasista marjoista. Taisi niissÄ muutamissa jo olla matojakin, mutta mitÄpÄs siitÄ… yhtÄ vattuahan se on vatun matokin!

Ja sinne sitÄ painauttiin kyyrysilleen ohran ja vattu pensasten vÄliin, ettei nÄkyisi jos kuka sattuu kulkemaan…

Pian ne alkoivat punaset pilkut pensaista puhdistua ja kyllÄstymÄÄn rupesivat marjamiehetkin, kun sÄÄmyskÄiset pussit rupesivat tÄyttymÄÄn. Valkoisia pÄitÄ alkoi pumpsahdella ohran sisÄstÄ nÄkyviin ja pienet piippaimet rupesivat vuorotellen muuttelehtamaan pientarelle pÄin. Silloin ei enÄÄ tullut niin vÄlitetyksi ohran lakoilemisestakaan, kun oli kerran saatu saamiset nautituksi!

— Uidaanpas!

Eemi se oli aina joukossa uljain ja kekseliÄin, vÄhÄn vÄliÄ valmis uutta keksimÄÄn! Kilvalla sitÄ piiperrettiin notkelmaan mutahaudan partaalle ja pienen pieni Pekka pinkasi perÄstÄ, ettÄ paidan helmukset sinne tÄnne siekalehtelivat.

Pian oli riisuttu kelteisilleen kesÄisistÄ tamineista ja kohta ei nÄkynyt joukosta muuta kuin hÄliseviÄ pÄitÄ mutahaudan mustassa vedessÄ.

Kun vesi rupesi liettymÄÄn kovin sakeaksi, alkoi uiminenkin ruveta kyllÄstyttÄmÄÄn. Pois sieltÄ haudasta harrittiin ja alettiin kilvalla ylle paitoja sukia. Kukaan ei tahtonut jÄÄdÄ viimmeiseksi pukeumispuuhassaan, kun toiset olisivat silloin pÄÄsseet ruunanpÄÄn keittÄjÄksi sanomaan. Eemi se joutui ensiksi puettuaan puun kalikan mutahautaan viskaamaan.

— En ole ruunanpÄÄn keittÄjÄ, enkÄ suolan maistaja!

Toiset tekivÄt samaten ja pieni Tiina jÄi viimeseksi, vaikka toiset tytÖt jo koettivat auttaakin. Viskasi se sentÄÄn risun kappaleen hÄnkin osaltaan.

— En ole luunanpÄÄn eittÄjÄ, entÄ tuolan maittaja.

— Kuulkaapas! Kannetaanpas tuolta rauniosta kiviÄ tÄnne mutahautaan! Se mies joka saa suurimman kannetuksi, — nÄin oli Eemi taas valmis esittÄmÄÄn.

Tuumasta toimeen. Kilvalla kiviÄ kantaa kinnistettiin ja se sai miehen nimen, joka suurinta kiveÄ voi kuletella. Se se oli iloa, kun vesi aina kiveÄ viskatessa kuohahteli ja pÄrskÄhteli!

Mutta pikku Pekka tahtoi olla mies miehistÄkin. HÄn otti suuremman kiven kuin oikein jaksoi kantaakaan ja sen kera mutahautaa kohden mennÄ retuutti. Kovasti hÄn sitÄ koetti viskata ja kovasti se kivi vettÄ hulauttikin, mutta —- voi surkeata! — koko mies sutkahtikin hautaan jÄlestÄ.

SiellÄ se nyt uros puliskoi paitoineen pÄivineen sakeassa vedessÄ. Sinne mentiin ihan umpisukkeloon, paidan helma ja hiukset vain veden pinnalla heilahtelivat.

SiitÄ toki selvisi seisalleen mies vÄhÄvÄkinen, mutta suu oli selkosen selÄllÄÄn ja naama muutenkin niin toivottoman nÄkÖisenÄ. KÄdet olivat toisiin toveriin pÄin ojolla, ja sormet niin harrallaan, ettei niitÄ toki olisi saanutkaan sen harrammalleen.

— Ui, uijui — ÄÄ — ÄÄ — ÄÄÄ — —!

Pekka oikein itki nÄet.

— ElÄhÄn itke! Tule tÄnnemmÄksi niin me nostetaan pois, — koettivat toiset viihdytellÄ.

LÄksi siitÄ uros maata kohden harrailemaan, mutta suu ei vain ottanut oijetakseen sen suoremmaksi. Kovin oli mieli apea, kovan onnen kyyneleet silmistÄ siivilÖityivÄt ja siihen valui mutainen vesi tukasta pitkin poskia. VielÄ rÄhjÄhti ukko kÄsilleen veteen, vielÄ murtui mustemmaksi mieli ja parkuvirsi kÄvi yhÄ haikeammaksi.

— ÄÄ — ÄÄ — ÄÄ-ÄÄ —!

Pekka parka…!

Viimein saatiin uros nostetuksi norosta, vedettiin kÄntylleen nurmikolle. Monissa miehin paitaa mieheltÄ raastettiin ja vÄÄnnettiin pois enintÄ vettÄ. Pekka vain ÄÄnetÖnnÄ tarkasteli toisten touhuja.

Toverit olisivat panneet Pekan paidan puun oksalle valistumaan, mutta Pekka ei semmoisista piitannut, pÄÄllensÄ vain pakkasi. LÄksi sitten kotiin pÄin vÄÄnnÄttelemÄÄn, suu vielÄkin vÄhÄn vÄÄrÄllÄÄn.

ÄitiÄÄn kaipasi Pekka, vaan sitÄ ei lÖytynyt koko mÖkistÄ. Pekka etsi tuvasta, etsi navetasta ja saunastakin, mutta ei nÄkynyt sittenkÄÄn. Itku alkoi taasen ilmoille pyrkiÄ.

Itku se viimein pÄÄsikin, pÄÄsi kalvavan kaihoinen itku. Kurkun tÄydeltÄ huusi pienoinen mies, eikÄ vÄlittÄnyt laisinkaan virtensÄ kauneudesta. EihÄn se silloin ÄÄni iloisesti helkÄhtele, kun sitÄ on suuret surut murtamassa…

Kuunteli Pekka vÄliin ja sitten alotti taasen virren uudelleen. EntistÄ valtavammin valitti ja yhÄ rÄmeÄmmin ÄÄni vÄrÄhteli.

Viimein tuli Äiti nÄkyviin. PÄreinen konttivakka sillÄ nÄkyi olevan selÄssÄ lehtiÄ tÄyteen ahdettuna, kun tulla ressutteli vesakosta pellon verÄjÄlle. VerÄjÄn yli se hilasi itseÄÄn konttivakkoineen ja sitten pientaretta myÖten pihaan pÄin. Mutta mitÄpÄ siitÄ oli turvaa Pekalle, torua alkoi vain likemmÄksi pÄÄstyÄÄn.

— SillÄ lailla huutaa, ettÄ luulisi koko pojan sutten hampaissa olevan! Kunhan minÄ saan kÄttÄ pitempÄÄ, niin kyllÄ minÄ opetan, mokomankin parkujan!

Äiti meni kujanpohja-latoon ja taisi siellÄ lehtivakkaansa tyhjentÄÄ, koska kuului kahina. Pekka alkoi arvella, ettÄ "mikÄhÄn myrÄkkÄ tÄstÄ oikein vÄÄntyykÄÄn, koska Äiti alkoi kÄttÄ pitemmÄstÄ puhua…"

Pekan sydÄn alkoi niin somasti pampahdella, pelko nÄet rupesi rinnassa rehentelemÄÄn. HirveÄltÄ se tuntui ajatellakin, ettÄ jos nyt ruvetaan mÄrÄn paidan kostuttamaa selkÄnahkaa vielÄ koivurieskalla voitelemaan.

Arveltiin siinÄ vÄhÄn, ettÄ jos lÄhdettÄisiin ÄidiltÄkin armoakin pyytÄmÄÄn, mutta toisekseen ei Pekka tuntenut olevansa ollenkaan armon kerjuutuulella. MÄrkÄ paita se niin oli karaissut ruumista ja sydÄntÄkin, ettÄ tuntui paremmalta omaan apuun turvautuminen.

Pian oli Pekka tehnyt sen suuren pÄÄtÖksensÄ ja alkoi vilistÄÄ pientaretta myÖten vesakkoon. Tutjahteli vain pÄÄssÄ valkonen tukka ja verÄjÄ muutaman kerran narahti ylÖs kavutessa. VerÄjÄllÄ vilkasi mies vielÄ jÄlelleen ja sitten sujahti vesakkoon.

SieltÄ pensaan takaa hÄn vielÄ pihaan pÄin pilkisteli. Äiti nÄkyi tulevan tuvan perÄÄn ja katseli ja huhuili, mutta kun ei mitÄÄn kuulunut, meni taas pihan puolelle.

Pekka lÄksi vesakkoon pÄin tallustelemaan. SiellÄ oli naurishalme pellon aitavarressa ja Pekka pujoittihe aidan raosta sisÄpuolelle. KÄÄnteli siellÄ pieniÄ kaaliksen alkuja, mutta kun niiden juurissa ei ollut kynnelle kykeneviÄ, tÄytyi taas hiipiÄ pois samasta raosta, josta oli tultukin.

Alkoi ruveta tuntumaan vÄhÄn vilulle mÄrÄssÄ paidassa ja lepikon vilvennossa, tÄytyi vÄistÄytyÄ ahon laiteelle. SiinÄ heittÄytyi Pekka syrjÄlleen pehmosen sammalmÄttÄÄn kupeeseen ja antoi pÄivÄpaisteen hellittÄÄ kylmettyneeseen ruumiiseen. Kovin tulisesti se pÄivÄ paistoikin, tahtoi ihan polttamaan tyÖnnÄtellÄ. Äiti oli sanonut sateen edellÄ pÄivÄn niin kovin tulisesti hellittÄvÄn.

Aurinko alkoi jo illan puolelle kallistua. Pitkin lepikon rintaa ensin laittautui paistamaan ja sitten rupesi vaipumaan leppien suojaan. Leppien pimennot pitenivÄt pitenemistÄÄn.

NÄlkÄ alkoi jo Pekan vatsaa vÄÄnnellÄ. Kotiin teki mieli lÄhtemÄÄn, mutta ei tahtonut uskaltaa.

IdÄstÄ pÄin oli jo jonkun aikaa pieniÄ pilven hapeneita tulla hassottanut, mutta nyt sieltÄ jo rupesi kuulumaan ukkosen ryskettÄkin ja musta pilven pakkula alkoi hivellÄidÄ sinitaivaan rannikolle. YhÄ ylemmÄksi kohosi pilvi ja yhÄ vaisummasti ilma jÄrÄhteli. Viimein alkoi jo pisareita ripsehtiÄ ja seassa pudota muksahteli isoja rakeen mokkareita.

Silloin tÄytyi lÄhteÄ kotiin…

Pekka kuulosti ensin oven takana ja uskalsi sitÄ sitten vÄhÄn raottaa.
Äiti nÄkyi voitaleipÄÄ popsivan pÖydÄn takana ja sisÄÄn se vetÄytyi
Pekkakin kun oli kerran nÄyttÄytynyt.

Äiti nÄytti hyvin vihaiselta. Ensin sillÄ lailla parkuu ja sitten vielÄ lÄhtee pakoon pÖkÄsemÄÄn! EnsimmÄisen synnin olisi ehkÄ antanut anteeksi, mutta toista ei kuulunut kÄyvÄn antaminen millÄÄn ehdolla.

Pekka itki ja rukoili. Meni ihan Äidin eteen ja hypisteli nÖyrÄsti Äidin rÖijyn helmaa, jos sitten paremmin heltyisi.

Äiti kÄski vain olla voivottelematta ja hakea vitsa valmiiksi. Vai aina tÄssÄ vain anteeksi!

— EttekÖs sitten piiskaa, jos haen vitsan valmiiksi, — kysyi Pekka vÄhÄn toiveekkaampana. Ennenkin oli tullut armo, kun oli hakenut vitsan valmiiksi, niin jospa se keino nytkin auttaisi. Varmuuden vuoksi kysÄsi Pekka jo edeltÄ pÄin…

ÄitiÄ pyrki semmoinen kysymys naurattamaan, mutta kovalta hÄn koetti sittenkin nÄyttÄytyÄ.

— No, senpÄhÄn sitten nÄkee…

Pekka ymmÄrsi sen jo tÄydeksi lupaukseksi. Ei se Äiti niin ollut myÖnnytellyt muulloinkaan, jos kerran oli tosi kysymyksessÄ. Nauru tahtoi jo pyrkiÄ huulille itkun sekaan mennessÄ vitsaa hakemaan.

Ulkona sataa suopotteli vettÄ ja jÄitÄ sekasin. Pekka sieppasi lehtisen vastan oven poskesta ja vei kokonaan Äidille. Leikiksi koetti lyÖdÄ koko asian ja katsoi ÄitiÄ kysyvÄsti silmiin.

— SyÖhÄn nyt! sanoi Äiti annettuaan pojan ensin hieman odottaa. Pekka rupesi voileipÄÄ jauhattelemaan, mutta katsoi vielÄ ÄitiÄ kysyvÄsti silmiin, kun se herkesi syÖmÄstÄ.

Oih! Äiti ottikin luudan kÄsiinsÄ ja rupesi siitÄ muuanta varpua irti ravistelemaan!

Pekka paralta takeltui pala suuhun. HÄn jÄtti voileipÄnsÄ pÖydÄlle ja heittÄytyi Äidin helmaan…

Silloin pÄÄsi ÄidiltÄ vÄkistenkin raikas nauru ja hÄn sieppasi pojan polvelleen.

— Voi poika parkaani!

Pekka oli hyvin ihmeissÄÄn. HÄn ei voinut mitenkÄÄn kÄsittÄÄ, mitÄ se tuommoinen merkitsi. Ihan hÄmilleen kÄvi pienoinen mies.

— EnhÄn minÄ sinulle mitÄÄn aikonut tehdÄ. Hampaan kaivurassia aijoin vain ottaa luudasta, sanoi Äiti ja nauroi niin ettÄ vedet silmistÄ kihahtelivat.

Pekkakin koetti nauraa, vaikkei hÄntÄ oikeastaan naurattanut, kun oli tullut tuommoinen erehdys. Tuntui kujeenkin mieli niin pehmoselta ja nÖyrÄltÄ, kun hyvÄ Äiti oli sittenkin antanut anteeksi, vaikka hÄn oli jo koettanut valmistautua uhkamielisenÄ tuomiota vastaan ottamaan. Olkoonpa muut asiat miten hyvÄnsÄ, kunhan taas oli maassa rauha ja vielÄ saatu aikaan koivuniemen herran kÄymÄttÄ selÄnpÄÄn hovissa juhlatanssiaisia pitÄmÄssÄ. Pekka tuumaili siitÄ edestÄ olla toiste hyvin Äidin mielen mukaisena.

Pekka koetti vielÄ jauhatella voileipÄÄnsÄ, mutta tuntui nyt elÄmÄ niin tyyneltÄ ja rauhalliselta, ettÄ tÄytyi panna voileipÄ pÖydÄlle ja heittÄytyÄ sÄnkyyn tuvan karsinanurkassa.

Maailmaan.

Kallen vanhemmilla oli semmoinen sievonen torppa Tololan lahden rantarinteellÄ. Viljamaat eivÄt olleet niin suuren suuretkaan, mutta tuottivat kyntÄjÄnsÄ tarpeeksi… monen tÄytyy tulla toimeen vÄhemmÄllÄkin.

Vaikka toisella kymmenellÄ elÄvÄ Kalle-poika ei ollut ollenkaan tyytymÄtÖn isÄn kotona olemiseen, paloi hÄnen mielensÄ kumminkin niin tulisesti pÄÄstÄ maailmaan… Tuntui mielestÄ niin raukkamaiselta siinÄ isÄn suojassa turvitteleminen, mutta kun saisi olla mies mistÄÄn riippumaton, niin se se olisi jotakin. — Kalle innostui toisinaan niin noista itsenÄisyyden ajatuksistaan, ettÄ luuli olevansa jo kaukana unelmoimissaan ihanissa oloissa — ja silloin hÄn nosti pÄÄnsÄ pystyyn, pullisti rintaansa ja oli mies mielestÄÄn.

Muuanna kelkkeÄnÄ kevÄtaamuna meni Kalle lahdelman takalolle kasken karsintaan. Aamiaisille asti hÄn huiskutteli puun oksia poikki kirveellÄÄn siellÄ keihkeÄllÄ rantaharjanteella, mutta sitten teki tulet ja katseli evÄskonttinsa sisustaa. SyÖtyÄÄn istahti kivelle ja antoi katseen luisua ympÄristÖn jokaiselle kulmalle… lahdelle pÄin sitten viimein unehtui tuijottamaan.

JÄÄ lepÄsi synkÄn puuheana lahdelmalla, mutta ihan pohjukassa puron suulla oli jo hiukan sulaa poretta, jossa kevÄtahava sai veden pinnan virivirtoina vÄrÄhtelemÄÄn ja pirteÄt aaltoset yhÄ avarammalta jÄÄn reunaa murentelivat.

Lahden takaisella rinteellÄ viherti kevÄinen rukiin orahisto kotoisessa peltopalasessa. Kotiluvan katto sieltÄ kuvasti silmÄÄn ihan lumetonna ja kuivana ja puhdas oli vehreÄ petÄjikkÖkin pellon aidan takana.

Kallen rinnassa puhalsi silloin niin huikaiseva innostuksen hengÄhdys, ettÄ hÄn tietÄmÄttÄÄn tahtomattaan koholle kimmahti. Vaistomaisesti tarttui hÄn kirveen ponteen ja ryhtyi tyÖhÖn, mutta se oli nyt hÄnelle liijan verkkaisaa semmoinen… hÄn lÖi kuin vimmattu, kÄtten ja ruumiin jÄntereet olivat ihan hullaantuneet ja mielin mÄÄrin ponnahtelivat ilman tahtomatta. EikÄ kirveskÄÄn edes katsonut eteensÄ, tulta sÄihkyen vain kiviin tirskanteli.

Mutta sittenkÄÄn ei niin verkkaisat liikkeet voineet vaimentaa sisÄistÄ raivostusta. KÄdet paiskasivat kirveen olalle, kontti luiskahti harteille ja Kalle lÄksi…

Jalatkin olivat vimmassa, vai olisiko maankamara ollut niin joustava, ettÄ miestÄ koholle puusuutteli lahden pohjukan ympÄri kotia kohden laukatessa. Se oli huimaa taivallusta, jolla Kalle yltyi matkaa katkasemaan… kintut vilkkaasti lavertelivat ja leivÄn kanturainen ja voivakkanen kontissa hÄtÄytyneinÄ rumahtelivat.

Mutta lahden pohjukassa jalat rupesivat tyyntymÄÄn ja pÄÄ alkoi vaipua vasemman olkapÄÄn puolelle kallelleen. Alkoi ruveta mietityttÄmÄÄn, miksi hÄn oikeastaan oli lÄhtenyt ja jÄttÄnyt kasken karsimatta.

— MinÄ lÄhden tukin uittoon!

Niin ÄkkiÄ ja varmasti nytkÄhti esille se ajatus, ettÄ tÄytyi lausua oikein korvin kuultavaksi. Reimakasti astui Kalle kotiin ja ilmoitti asian Äidille.

— Noo-o, — sanoi Äiti, — mistÄ se semmoinen puuska nyt juolahti?
Jokos kaski tuli karsituksi?

— MinÄ lÄhden tukin uittoon, vakuutti Kalle ikÄÄn kuin halveksien ÄitiÄ, joka tuli muistuttelemaan semmoisista vÄhÄpÄtÖisyyksistÄ, kun oli niin suuri asia kysymyksessÄ.

— Minun tÄytyy pÄÄstÄ lÄhtemÄÄn.

IsÄkin tuli kotiin pellolta, kun oli nÄhnyt Kalienkin sinne raksuttelevan. IsÄ istuutui penkille, eikÄ ollut niinÄ miehinÄÄnkÄÄn. Alkoi vain visakoppaista piippuvekaraa tupakkamassin helmuksiin tuhrutella.

—- MeidÄn nuorimieshÄn tÄssÄ kuuluu olevan tukkijoelle lÄhdÖssÄÄn, ehÄtti Äiti ilmoittamaan.

— Soo'oh!

— Niini, vakuutti Kalle varmasti.

KyllÄhÄn ne vanhukset koettivat selittÄÄ asiaa monelle mukalalle, koettivat estÄÄ poikaa "turhia hÖpisemÄstÄ" hyvÄllÄ jos pahallakin, mutta ne neuvokit eivÄt tulleet mihinkÄÄn taroon tÄllÄ kerralla.

— Mene sitten! sanoi isÄ viimein vÄhÄn nÄrkÄstyneenÄ.

Äiti pani konttiin lisÄÄ evÄstÄ ja Kalle kÄski panna puhtaan paidan ja pyhÄisen puvun… jos nÄet sattuisi pitemmÄltÄkin viivÄhtÄmÄÄn.

Äiti oli pannut vaatteet ja muut ja seisoi ovella Kallen lÄhtiessÄ.

— Milloinka sinÄ tulet takaisin?

— No, en tiedÄ.

ÄidiltÄ tillahti itku ja hÄn nyyhkytti huivin nurkalla silmiÄÄn kuivaillen:

— Muistahan olla ihmisiksi ja pidÄ Jumala mielessÄsi! Kirjoita, jos et kohtakin palaa!

Kalle lÄksi. Pientaretta myÖten pisteli pellon verÄjÄlle ja katosi vesakkoon. Äiti oli tehnyt lÄhtiessÄ mielen vÄhÄn haikeaksi, mutta sitten se taas ilostui, kun pÄÄsi vÄhÄn loitommalle kotimÖkistÄ. Jalat taasen alkoivat miestÄ koholle keikutella ja evÄÄt kontissa rumahtelivat.

Joella naapurikylÄn laiteella oli jo tukin uitto parhaallaan.
PÄÄllysmies sanoi aamulla Kallen pÄÄsevÄn tyÖhÖn.

Kalle loikoi iltasella muutaman talon lattialla valveellaan muiden tukkimiesten vÄlissÄ. Kolme neljÄ miestÄ pelasi kolmenkymmenen pennin nakkia pÖydÄn pÄÄssÄ iltahÄmÄrÄssÄ. Tupa oli tÄynnÄ tupakansavua ja taisi siellÄ haista vÄhÄn viinallekin.

Kallen mielessÄ se jo tukin uitto kuvasteli… hÄn nÄyttÄisi mimmoinen se on oikea tukkimies! SiinÄ muistui mieleen, kuinka he olivat Talilan Malkin kera piennÄ poikana Äyskosken niskalla lukkien selÄssÄ vilmittÄneet ja putoamisesta ei ollut tietoakaan. Ajattelutti se sittenkin niin paljon, ettÄ Kalle nÄki nukuttuaankin unta tukin uitosta.

Varhain, kilvan auringon keralla nousivat miehet aamulla ja lÄksivÄt tyÖaloille kahmistamaan. Kallekin sai pitkÄvartisen sestan olalleen ja sen kera jokivarrelle ponnisti. Suoraan tÖytÄsi hÄn tukille nÄyttÄÄkseen muille, ettei sitÄ olla arkalasta kotoisin.

Keskelle jokea juoksi Kalle ja seisottui pÖlkylle. Mutta pÖlkky, riivattu, alkoi kahtaanne pÄin pyÖriÄ ja mukanaan huojutteli miestÄkin… ei tuosta turmiosta ollut turvaksi! — Kiireesti lÄksi Kalle jokivartta kohden ponnistamaan, ihan kuin kana, jolta on pÄÄ pois leikattu. Sula aukko tuli eteen ja pÄtkis!… siellÄ se poika patikoi lirissÄ. Vilkasi ympÄrilleen, nÄkeekÖ kukaan.

KyllÄ ne miekkoset nÄkivÄt ja Kallelle pitkin joen vartta ilkamoivat.

— Koirako se?

— Ootko paha akalles?

— Kultaasiko muistelet?

Kallen pisti vihaksi, kun eivÄt malttaneet olla ilkkumatta, mokomatkin roikaleet… Olisivatpas itse tÄÄllÄ pulikoimassa, niin tietÄisivÄt melutessaan! — Mutta eivÄthÄn ne olleet, niillÄ oli ihan kuivat pÖksyt, mutta hÄn sollotti sumassa. Mutta ovat kaiketi kerran olleet hekin ja ovat vielÄkin, kun niiksi sattuu!

Onneksi ei joki ollut syvÄ, kainaloihin asti vain. Kalle jÄtti patransa virran vietÄvÄksi ja koetti pÖlkylle ponnistaida, mutta taas se ruoja rupesi pyÖrimÄÄn… juuri kun oli pÄÄlle pÄÄsemÄssÄ, tÄytyi pauhahtaa selkÄmyksilleen jokeen.

— Tule tÄÄnne, minÄ noostan! huusi joku miehistÄ etempÄÄ.

— Suma auki! kuului lÄhempÄÄ.

Kallen luonahan ne olivat tukit kulustaan seisottaneet, ruuhkaantuneet. Kalle alkoi tyyntyÄ… eihÄn siinÄ mitÄ hÄtÄÄ ollut, maa jalkain alla niin kuin muuallakin, vaikka nyt vÄhÄn tuota veden hujukkaa!… KÄsin tyÖnneltiin puita menemÄÄn ja maalle pÄin astua jutistettiin… koska eivÄt tukit selkÄÄnsÄ ottaneet, niin tottahan maa omansa korjaa!

— Katsokaas, pojat! Noin se oikea tukkimies vain pohjasta jaloin tÖnii tukkia taipaleelle! Hahhahhaa!

— Naurakaa vaan, ruojat! ajatteli Kalle.

— SyÖ siitÄ, juo siitÄ, elÄ siitÄ! huusi muuan.

— Niin, no mitÄpÄs siitÄ, jatkoi toinen.

— Liessua pojat, mitÄpÄs siitÄ! toisti kolmas. — Hurutsuilaa! — Ja kepeÄsti viimeinen puhuja keppelehti juoksevalla sumalla, sinne tÄnne ruumistaan sujutteli ja lomaan leikkisÄsti lÄhÄtti veteen lapikkaansa kÄrkeÄ.

Kalle oli hyvin toimessaan omissa puuhissaan, patikoi pÖlkkyjen lomitse joen rantavierteelle ja sinne pÄÄstyÄÄn vÄÄntihen kivelle. Tunsihan siinÄ olevansa kuin turvansa takana, vaikkei se lystiÄ ollut vielÄkÄÄn, kun oli paidat ja pÖksyt likomÄrkÄnÄ ja lapikkaat vesilastissa. EnintÄ vettÄ puisteli Kalle pois ryysyistÄÄn ja paahteleiksen pÄivÄpaisteessa.

Mutta se rupesi tuntumaan niin ikÄvÄltÄ siinÄ istuminen. Se vÄhÄn lohdutti mieltÄ, kun nÄki toki toisenkin poikasen pistÄvÄn rysÄn siellÄ ylempÄnÄ pajupensaan juurella. Meni vielÄ ihan umpisukkeloon, hattu vaan jÄi veden pinnalle kellumaan.

Kalle istui kauvan aikaa kivellÄ ja kasvot alkoivat kÄydÄ yhÄ epÄtoivoisemman nÄkÖisiksi.

Miten lienee siinÄ viimein pieni koti muistunut mieleen siellÄ Tololan lahden rantarinteellÄ — ja Kalle ei kauvan punniskellut pÄÄhÄnpistojaan.

Taipaleelle lÄhdettiin, tarvottiin vetistÄ niittyÄ vesakkoon. YÖpaikasta otettiin kontti harteille ja lÄhdettiin kotia kohden vievÄlle polulle.

PÄivÄ kohosi yhÄ korkeammalle ja lÄmmitteli aukeamaan yritteleviÄ lehtinupukoita. Kallen vaatteet olivat mÄrÄt ja rintaakin tuntui niin kummasti kaivelevan, kuin olisi tehnyt jonkun rikoksen.

SiitÄ tuli sittenkin sovinto.

Aina niitÄ vain sattui kamppauksia heidÄn vÄlillÄÄn, isÄn ja pojan. Pienen torpan viljelemiseen kuuluvista tÖistÄkin voi nÄet olla erilaisia mielipiteitÄ. Lantatunkion laitto, ojankaivaminen ja muut semmoiset seikat voivat olla toisen mielestÄ toisella tavalla tehtÄvÄt ja toisen mielestÄ toisella tavalla. IsÄ ei nÄet ojasta vÄlittÄnyt, olipa se suora tahi vÄÄrÄ, sillÄ vedellÄhÄn on notkea niska, arveli hÄn. Poika taas ajatteli, ettÄ ojan pitÄisi olla suoran; ensiksikin se olisi niin soma silmÄlle, kun pelto olisi sÄÄnnÖllisissÄ suorissa saroissa ja toiseksi olisi kyntÖmiehen parempi ajaa ensimmÄinen vako suoran ojan varteen… hÄnhÄn sen tiesi, joka kynti kaikki, mitÄ torpassa oli kyntÄmistÄ.

IsÄ vÄitti, ettÄ hÄn luultavasti oli kyntÄnyt enemmÄn kuin poika ja oli vain saanut vÄÄrÄnkin ojanvarren kynnetyksi ja toiseksi ei ollut mitÄÄn etua pellon kauneudesta… se ei sillÄ kasvanut yhtÄÄn jyvÄÄ enemmÄn.

HÄnestÄ tuntui niin turhanpÄivÄiseltÄ ruveta ojan sijaa kepittÄmÄÄn ja passaroimaan. Se oli niin mukavaa lÄhteÄ kiertÄmÄÄn kiveÄ, ennen kuin ojan pÄÄ siihen kiini tÖksÄhti. Pojan hÄn kyllÄ antoi laitella ja kuljailla miten hyvÄnsÄ, vaan hÄn itse tahtoi tehdÄ tyÖnsÄ vanhaan hyvÄÄn malliin.

Mutta pojan silmÄÄ kangertivat isÄnkin tyÖt, vanhaan malliin tehdyt. Ja hÄnkin jo oli olevinaan siksi mies, ettÄ hÄnelle olisi pitÄnyt antaa jossakin kohden perÄÄn… niin, oli kai hÄn siksi mies, kun oli jo eukot, piiput ja muut…

Nyt oli jo kevÄt ja hÄn oli ottanut muijan viime syksynÄ. KesÄllÄ oli ilman aikojaan pilapÄin lÄhtenyt kerran yÖjalkaan ja siellÄ huomannut sen Hepolan piika-Hellin. Olivat jo silloin yrittÄneet pappilaan, mutta ei oltu pantu vielÄ kirjan pÄÄlle, kun sulhanen oli alle seitsemÄntoista… HÄn oli Perttulin pÄivÄn aikaan syntynyt ja Perttulin jÄlkeen kun mentiin pappilaan, niin sitten jo seuraavana pyhÄnÄ kirkossa kuulutettiin. Riiviikolla sitten pidettiin hÄÄt ja sen jÄlkeen se oli eukko aina kotona nuorella Juholla.

Se Juhon eukko oli semmoinen lyhyt lyllykkÄ, jolla oli punaiset pullukkaposket ja paksut pohkeet. Se oli niin mieluinen elÄtti Juhosta. Ja kuitenkin sanoi isÄ erÄÄnÄ kauniina perjantaipÄivÄnÄ:

— Noin vÄhÄmielisellÄ miehellÄ ei tarvitseisi olla eukkoa.

Mutta se oli jo liian suuri loukkaus, kun niitÄ oli niin paljo entisiÄkin tuoreessa muistossa ja muita riitoja vielÄ siihen lisÄksi. Ja samana perjantaipÄivÄnÄ alkoi Juho tuumata sille pienelle punaposkiselle eukolleen, ettÄ mitÄhÄn jos olisi ruveta ja keittÄÄ kerrankin oikea erovelli, niin nÄkisivÄt ne varmaan vanhukset. KyllÄhÄn he nyt toki toimeen tulisivat, kun oli kesÄ niin lÄhellÄ ja vielÄ sillÄ paremmalla puolella. Se pieni pullakkaposkinen eukko oli ensin vÄhÄ vastaan, mutta sitten sanoi, ettÄ "tee kuin tahdot"… semmoinenhan se on sÄÄntÖ, ettÄ vaimon on oltava miehen tahdolle kuuliainen.

Ja Juho kun nyt kerran tahtoi sillÄ tavalla, ettÄ erotaan, niin mitÄs siinÄ oli muuta kuin ettÄ erottiin. Sunnuntaina vasta aijottiin lÄhteÄ, oli vain nyt pÄÄtettÄvÄ ihan valmiiksi… jos ei valmiiksi pÄÄttÄisi, niin ennÄttÄisi vielÄ koko tuuma haihtua sunnuntaihin mennessÄ…

Juho meni isÄvanhan luo ja vÄhÄn arveltuaan sai asiansa selitetyksi… pyysi vielÄ pÄÄlliseksi, ettÄ isÄ ei vaan suuttuisi, jos on ennen riideltykin, niin erotaanhan toki sovinnolla…

EihÄn se isÄ suuttunutkaan, pÄinvastoin vain hymyili itsekseen. Juhoa vÄhÄn harmitti tuo hymyily… taisi pitÄÄ leikkinÄ koko erohommaa. — MinkÄpÄs minÄ sille voin, kun eroatte, niin erotkaa. Tultiinhan sitÄ toimeen ennen kuin teitÄ oli maailmassakaan, niin jospa sitÄ tullaan vastakin, niin se sanoi isÄ ja hymyili hyvin tarkoittavasti…

Ja nuori Juho lÄksi heti Hepolan taloon kysymÄÄn, eivÄtkÖ he ottaisi kotiinsa asumaan. Lupasivathan ne antaa asunnon ja tyÖtÄkin…

Mutta Juhoa rupesi koko homma niin somasti arveluttamaan kotiin palatessa. Se isÄkÄÄn ei ollut edes yhtÄÄn vastustanut… jos lie ollut hyvinkin vain mieliin, kun mentÄisiin pois vastuksina olemasta. Vai mitÄhÄn lienee miettinyt, kun niin salaperÄisesti hymyili? Juhosta alkoi itsestÄÄnkin tuntua koko tuuma vÄhÄmieliseltÄ. Kun se isÄ olisi edes vÄhÄnkÄÄn vastustellut, niin olisihan lÄhtÖ tuntunut ehkÄ vÄhÄn miehekkÄÄmmÄltÄ…

SiinÄ tien varrella oli pienoinen uudisniitty, joka oli isÄn kera yhdessÄ perattu. Tuores nurmen alku siinÄ maasta ilmoille yleni ja siellÄ takapuolella viherti tuuhea rukiinlaiho nuoremmassa perkkiÖssÄ… Se tuntui sÄÄlittÄvÄn, kun ei saisi olla mukana ensikertaa niittÄmÄssÄ omaa tekemÄÄnsÄ niittyÄ… omalta tekemÄltÄhÄn se tuntui, kun kerran oli ollut tyÖssÄ osallisena.

Ja se kÄvi myÖs vÄhÄ omalle tunnolle nuhtelevaksi, jÄttÄÄ isÄvanha yksin mÖkin tÖitÄ tekemÄÄn, vaikka niissÄ oli kylliksi puuhaa kahdellekin. —

Kun Juho palasi kotiin, oli siellÄ vain Äiti yksinÄÄn. IsÄ oli mennyt perkkiÖviitaan ojan kaivuun ja Helli pellolle kiviÄ poimimaan.

— EikÖhÄn se ole se puuhasi sentÄÄn vain tyhjÄÄ hourimista, sanoi Äiti.

IsÄnkin sanoi Äiti sanoneen:

— Antaa hÄnen tÄyttÄÄ mielitekonsa, sittenpÄhÄn tietÄÄ, kun kokee.
Antaa mennÄ, kun luulee sieltÄ niin hyvÄn marjamÄttÄÄn lÖytÄvÄnsÄ!

Juho ei puhunut Äidille mitÄÄn niin merkillistÄ. Otti lapion olalleen ja lÄksi isÄn luo perkkiÖlle. IsÄ oli alottanut alusta ojan kaivun, poikkitelaisesta ojasta ylÖspÄin… oli kepittÄnyt ojalinjan ihan suoraksi, vielÄpÄ oli kantanut pitkÄn riuvunkin ojan varteen ja sen vartta myÖten piirusti suohon niin suoraa ojaa, ettÄ tuskin mistÄÄn voi lÖytÄÄ suorempaa…

Juho rupesi kamartamaan ojan sijaa edeltÄ pÄin ja isÄ loi ojamuria pois pohjasta jÄlempÄnÄ. Ei puhuttu paljon mitÄÄn, eikÄ ainakaan yhtÄÄn sanaa, joka olisi erohommista muistuttanut…

Juhosta tuntui olo niin hyvÄltÄ, ettÄ hÄn ei muistanut, olisiko se milloinkaan ennen tuntunut semmoiselta.

Juho kÄyttÄytyi aivan kuin vanhat miehet koko huomeisen pÄivÄn, joka oli lauvantai, sÄÄtty ja pyhitetty sunnuntain aatoksi… HÄn ei ensinkÄÄn kisaillut pienen pulleaposkisen vaimonsa kanssa.

IsÄkin se piti hÄntÄ aivan vertaisenaan… Kun hÄn aitasi lehmille kÄytÄvÄÄ, jota myÖten saisivat navettaan marssia, kysyi hÄn Juholta, pantaisiinko aita kulkemaan kodan nurkkaan niinkuin ennenkin, vaiko suoraan ladon seinÄÄn, ettÄ silloin jÄisi kaivo pihan puolelle, eikÄ karjan jalkoihin. He olivat viime kevÄnnÄ riidelleet sen samasen aidansijan pÄÄllisiÄ, mutta isÄn tahdosta aita oli suunnattu kodan seinÄÄn.

— IsÄ saa tehdÄ miten tahtoo.

Kun Juho iltapuoleen kulki isÄn tyÖpaikan sivuitse, nÄki hÄn, ettÄ isÄ oli kaivon jÄttÄnyt pihan puolelle ja yhdistÄnyt aitansa ladon seinÄÄn…

Kun oli iltasella jo kylvetty, niin tuli Juhon: korvaan suplattamaan se hÄnen pulleaposkinen eukkonsa. Kysyi, ettÄ "laitetaanko ne vaatteet nyyttiin lÄhtÖÄ varten huomiseksi valmiiksi?"

— Annahan olla… ennÄttÄÄpÄhÄn nuo aina, sanoi Juho…

Aamulla makasi Juho pitkÄnlaiseen, niinkuin muulloinkin pyhÄaamuna. Kun hÄn herÄsi, oli se pulleaposkinen vaimo jo mennyt pois vuoteesta… mutta se tuli aittaan, kun Juho vielÄ oli sÄngyssÄ selÄllÄÄn.

— VielÄkÖ sinÄ laiska makaat, kun minÄ olen ollut jo liikkeessÄ ainakin pari tuntia, lehmÄt lypsÄnyt ja muuta… Nouse toki syÖmÄÄn edes!

— EipÄ tuota ole kiirettÄ…

Juhosta tuntui niin herttaiselta kellottaa seIÄllÄÄn pehmoisessa vuoteessa lammasnahkapeitteen sisÄssÄ. KevÄtaamun lempeÄ aurinko loi valoaan aitan oven tÄydeltÄ siltapalkkeihin ja ulkoa lemahteli kasvavan nurmen tuores tuoksu… pÄÄlliseksi tuli se pieni pulleaposkinen vaimo istumaan sÄngyn reunalle…

Kun kummallakaan ei ollut mitÄÄn sanomista, niin se pulleaposkinen vaimo otti vuoteesta rukiintÄhkÄn ja siveli sillÄ Juhon huulia… Juho tapasi pikkueukkoa kiini, mutta se ennÄtti pinkasta pakoon, ennen kuin Juhon kÄsi oli irti peitteestÄ… Juho ei mitenkÄÄn malttanut olla lÄhtemÄttÄ perÄÄn.

Se pullukkaposkinen vaimo juoksi porstuaan ja porstuan parvelle, mutta kun isÄ kovaksi onneksi istui porstuan penkillÄ, niin Juho ei ilennyt mennÄ perÄstÄ…

IsÄ nauroi vain nuorten leikille ja neuvoi sitÄ pulleaposkista eukkoa ottamaan parvelta suuren tuohisen kontin ja pudottamaan Juhon pÄÄhÄn… Juho saikin kohta kontin pÄÄhÄnsÄ ja isÄkin nauroi hyvillÄÄn.

Juho tunsi itsensÄ niin onnelliseksi, ettei muistanut sitÄ perjantaista lÄhtÖhommaa koko pÄivÄnÄ… joshan lienee muistanutkin, niin ei hÄn siitÄ ainakaan mitÄÄn virkkanut.

Se pieni pulleaposkinen vaimo odotteli iltapÄivÄllÄ, ettÄ eikÖ kukaan virkkaisi mitÄÄn eropuuhista, mutta kun sitÄ ei kukaan nÄyttÄnyt muistavan, niin antoi hÄnkin sen kyllÄ mielellÄÄn unehtua… parempihan se sillÄ lailla onkin.

EikÄ sitÄ ero-asiaa ottanut puheeksi kukaan silloin eikÄ muulloinkaan…

Laskiainen.

Paljon ennen pÄivÄn railon RavimÄen ylitse nÄkymisen olivat jo Vanhan talon rengit lietsussa. EihÄn sitÄ olisi ollut pakkoa niin puhteella tuijakehtelemaan, mutta ne rengitkin ne rynnistivÄt nyt ihan omasta tahdostaan, jotta puolelta pÄivin jouduttaisiin suksien kera mÄkien rintoja syyhyttelemÄÄn.

Otto lÄksi KuttaniityltÄ lammasheiniÄ hakemaan. Kun porstuan ovesta ulos kerkesi, hihkasi jo reimakan rynttÄyshuudon ja tulen vÄkenÄ kimposihe rekien kanssa rÄiskÄmÄÄn. HÄkin sitasi reen kaustoille, sitasi niin tiukasti, ettei siitÄ vÄhÄllÄ ollut jÄÄdÄ mitÄÄn jÄlelle koko hÄkin retukasta.

Sitten oli Otto jo tallissa, sÖkÖtteli mustan ruunan suuhun vanhan isÄnnÄn vanhoista saapasvarsista tikkailemat suitsipahaiset. Silloin jo kiskasi voimansa perÄstÄ ratastimista, ettÄ saisi vÄhÄn hevoseenkin omaa intoansa tarttumaan.

Heikki joutui silloin vasta tuvasta. Mutta tullessaan sysÄsi jo pihalla piika-Liisan kumoon kovalla vauhdillaan, eikÖ todellakin liene vain ihan huimeesta kaatunut. Ja Heikki kun toi hevoista, niin siinÄ helinÄn synnytti suuri jousikulkunen ja tammaa lyÖdÄ hivautettiin tallin ovesta tullessa ohjasperillÄ, se kun Heikin mielestÄ oli semmoinen turkasen hulttio. Tamma kohotti pÄÄnsÄ pystyyn ja nÄytti sitten yhtÄ innokkaalta kuin Heikkikin.

Otto hyppÄsi jo hÄkkiin ja rÄimÄsi Mustia ohjasperillÄ. Musti pani kaulansa kyÖmyyn ja potalsi kuin pyssyn suusta virstalle. Heikki osotti tamman heti jÄlkeen ja silloin sitÄ lÄhdettiin. Kulkuset rolakehtelivat ja hevot tallasivat, minkÄ kavioista kerkesivÄt. Uni oli renkipojista nyt yhtÄ etÄÄllÄ, kuin virkeys tavallisesti.

Ennen pÄivÄn tuloa tulla rytistivÄt pojat kotiin, Otto heinÄhÄkkineen ja Heikki rantekuormineen. Ennen pÄivÄn tuloa ehdittiin syÖdÄ ja olisi ehditty sujauttaa ruokalepokin, jos olisi maltettu. Mutta nyt pantiin vain hevot aisoihin ja annettiin mennÄ viiletellÄ. Peloitti nÄet vÄhÄn jos isÄntÄ ei mÄenlaskuun laskisikaan, siksi koetettiin tehdÄ tyÖtÄ ihan tÄydellÄ tahdolla… laskeehan sitten, kun ajetaan hevot ihan uuvuksiin.

Lapset lÄksivÄt jo pÄivÄn tultua kelkkoineen hujauttelemaan "pitkiÄ pellavia" riihen perÄstÄ, siellÄ kun oli vÄhÄn myÖttÄvÄÄ. Kun aina rupesi paleltamaan, silloin sitÄ tÄytyi kynsiin puhallellen piipertÄÄ tuvan puolelle lÄmmittelemÄÄn ja suuta tahtoi vetÄÄ vÄhÄn vÄÄrÄlleen. Mutta tupajoukot kun vain nauroivat tuolle surkeudelle, niin tÄytyi itsensÄkin nauraa siihen itkun sekaan. Mutta kun sormet vÄhÄn verkistyivÄt, niin patii, mÄkeen uudestaan.

Talon Kalle-poika oli hieman vanhempi, eikÄ enÄÄ niin vÄlittÄnyt kelkalla hilskaroimisesta. HÄn siveli tuvan pankon vierellÄ suksiaan talilla ja eikÖ sitÄ liene pantu vÄhÄn voitakin… suksien tÄytyi nÄet huilata oikein isÄn vitsasta nÄin laskiaisena. PitemmÄlle niitten tÄytyisi viedÄ kuin muiden poikain lipaskot. Alkoi siinÄ jo pitkÄstyttÄÄ puolisen odotus, tunnusti vÄhÄn siltÄ rinnassa, ettÄ jos vitkastelemisella menisi koko ilo lÄpi kÄsien, vaikka eihÄn sinne mÄkeen oltu ennen puolista menty ennenkÄÄn.

Vanhaan taloon hiihtÄÄ liuhutteli Korventaustan Kustakin. KÖyhÄn mÖkin poika oli lÄhtenyt siksi aikaiseen, ettÄ ehtisi rasvarieskoille taloisiin taloihin. Olihan hÄn kyllÄ edellisinÄ pÄivinÄ kulkenut kylÄllÄ "laskiaista kerÄÄmÄssÄ", mutta tuli ne toki aina tarvituksi kotonakin anomalla saadut rasvahipenet.

Penkille se poika istahti, sinne oven puoleiseen pÄÄhÄn, ja silmÄili vesissÄ suin, kun emÄntÄ sian lapetta uuniin hilasi. Ohrajauhoista oli leivottu ohuita rieskoja, joitten pÄÄllyspintaan pistettiin sianlÄskiviipaleita. Olipa tahtaasta tehty pienonen kuppikin, joka mÄtettiin ihan pikaraisilleen lÄskilepereitÄ. TÄytyihÄn sitÄ toki laskiaisena olla olemista, kuu se ja joulu olivat vuoden ainuita rasvapÄiviÄ.

Ja ne lÄskit ja rasvat ne uunissa karisi ja tirisi, niitten suloinen tuoksu sieltÄ koko tupaan lemahteli ja jopa rengit sen tunsivat pihallakin tullessaan ja hevosia riisuessaan. Oikein keillekin vedet suuhun herahtivat ja molempain huulet herpoutuivat niin nauttivan tyytyvÄisesti lerpalleen. Suitset kÄsivarrella ne pojat tupaan reksuttelivat ja sarkatakkiaan naulaan asettelivat lÄmpimÄssÄ suuressa tuvassa.

Sian lape, rasvarieskat ja muut hÖllÖtÖkset kannettiin pÖydÄlle ja kilvalla alettiin niitÄ hannustaa. Ei se ole nÄet sillÄ hyvÄ, jos sukset voitelee, mies se on myÖskin hyvÄsti sian lihalla sivuttava, sitten ne vasta sukset oikein luitelee.

Korventaustan Kustallekin vietiin sinne penkin ovensuupÄÄhÄn rieskan kannikka ja melkein samankokoinen sianlihavinkale. EihÄn se nyt toki laskiaisena kielteessÄ…

IsÄntÄkin istui pÖydÄn takana, koomin kuin siellÄ ylÄpÄÄn puolessa ja usutti kovasti puremaan. Mutta kun renki-Heikki oli ensiksi herennyt syÖmÄstÄ, silloin alkoi kiirehtiÄ mÄkeen menemÄÄn… kuuluivat saavan mennÄ joka kynnenkanttura, kyllÄ hÄn itse jÄisi hevoisia ruokkimaan.

— IsÄntÄ myÖs, ivaili Heikki.

EihÄn se toki sanonut kehtaavansa kuuskymmen-vuotinen vanhus, eikÄ ne muutkaan ilenneet lÄhteÄ niin kovin rikeneelle. Rengitkin piippujaan hyvÄilivÄt, kuin muka veisaisivat viisi koko lÄhdÖlle. Mutta miten lienee Heikki siinÄ sattunut nousemaan naulasta sarkatakkiaan ottamaan ja pÄÄlleen tunkemaan. Otto seurasi esimerkkiÄ ja sitten sitÄ laiskan nÄkÖisesti ulos astuttiin, mutta kun tuskin pÄÄstiin porstuaan, niin honkainen silta alkoi oikein jykevÄsti tÖmÄhdellÄ ja pihan poikki vihlastiin juoksujalassa tallin yliselle paraita suksia valikoimaan. Heikin hunsvotti joutui ensiksi, kun oli ensin lÄhtenytkin, vaikka Otto koetti kopaltaa kiinikin portaita yliselle puittaessa. Paremmat sukset sai Heikki kun saikin.

Ei ollut tullut tehdyksi oikeita sompasauvoja, mutta vÄlikÖs sillÄ! Rantteen latvaa rutaistiin vain kÄteen liiterin sivuitse mennessÄ, tai mitÄpÄhÄn sattui saamaan kepakkoa. Heikkikin sieppasi vanhan pesuluudan tynkyrÄn toiseksi sauvakseen.

Hiihdettiin naapuriin. SiellÄkin olivat jo pojat lÄhdÖn sypÄkÄssÄ, muuan vain vielÄ suksiinsa varvasremmiÄ rakenteli. Toiset jo seisoivat suksilla ja odotellessaan kahtaanne kÄsin liukuilivat.

— Hei, pojat! EikÖs mÄkeen?

— Kohta paikalla.

— MistÄ aijotte laskea?

Niskalan vuorelle kuuluivat menevÄn. Oisihan se ollut mÄki siinÄ rantarinteessÄ lÄhempÄnÄkin ja parempi vielÄ, mutia Niskalan rinteelle kuu kuului tulevan paljon muitakin, niin sinnehÄn sitÄ piti mennÄ joukkoon… joukossahan sitÄ on hyvÄ viiletellÄ.

LÄhdettiin, kilvalla mentiin. Livakasti sujahtelivat rasvalla hotjatut sukset ja miehet hiihtÄessÄÄn hikoilivat. Pian oltiin Niskalan vuoren korkeimmalla kukkulalla, jossa jo toisia poikia oli tÄydessÄ huijakassa. Muutamat junnasivat rinnettÄ ylÖspÄin ja toiset latua alas livauttelivat, jotta takkien liepeet ilmassa hulmahtelivat. Vastatulleista ehÄtti ensiksi Korventaustan Kusta suksensa ladulle asettamaan, arveli sentÄÄn lÄhtiessÄÄn.

— Onkohan siellÄ hyppyjÄ?

— Ei ole sillÄ ladulla, mutta noilla toisilla.

Melkein vahingossa lÄhtivÄt Kustan sukset rinnettÄ alas liukumaan. SiinÄ alaspÄin huhkiessa tuntui niin suloisesti ruumista hivelevÄn ja sitten siihen sekaan peloitti, jos alhaalla kaatuu hyvinkin ja toiset pÄÄsevÄt nauramaan.

Sukset ihan uhalla rupesivat alemmaksi pÄÄstyÄÄn yhÄ vinhakammin liukumaan, menivÄt pakanat niin kovasti, ett'ei oikein kÄrsinyt eteensÄ katsoa, kun vielÄ sukset saivat pehmeÄn lumenkin pÖlÄhtelemÄÄn. Kustan silmÄt revÄhtivÄt kovin isoksi, kun mÄen alla nÄkyikin lumipilven seasta parin kyynÄrÄn korkuinen hyppyri. Kusta painoi silloin silmÄnsÄ umpeen ja odotteli loppua, kaatumista nimittÄin. Jo joutuivat sukset lumipakan niskalle ja siitÄ kauvaksi eteenpÄin kimmahtivat. Mutta silloin katosi Kustakin suksiltaan… hÄn oli sukeltanut piiloon pehmeÄÄn nietokseen.

— Akka nimes!

— Akanpa sai poika!

Toiset ilakoivat ihan mielin mÄÄrin Kustin kaatumiselle.

Mutta mÄen pÄÄltÄ lÄksi huitelemaan Vanhan talon Kalle. Huimaa vauhtia hÄn huhki, mutta vielÄkin sauvoillaan voiman vÄestÄ surviskeli. YlÄpystyÄ hyppÄsi hÄn lumipakan pÄÄlle pÄÄstyÄÄn ja vilahdellen hivelsi petÄjikÖn lÄpi eteenpÄin. Mutta siellÄ etempÄnÄ jÄsÄhtikin petÄjÄÄn vasemman puoleinen suksi, arvelematta se poikki pÄtkÄhti ja hankeen tÄytyi kuin tÄytyikin suistua urhakan miehen.

Kusta se hypyn luona hangesta selvitteleiksen ja alkoi paksun rosokylkisen petÄjÄn juurella itkeÄ tiherrellÄ, oli nÄet hajuaistintaan vÄhÄn ravakanlaisesti hangen pohjaan puusuuttanut. EihÄn siihen nokkaan juuri koskenutkaan, mutta sittenkin se tuntui niin itkettÄvÄn surulliselta, kun tÄytyi antaa ruusun punaisen nenÄverensÄ tippua pirpatella valkoiselle hangelle…

Toiset veitoset eivÄt joutaneet paljon katsettakaan siroittamaan semmoisille tihertelijÖille, mÄen laskun touhussa vain tuijakehtelivat. Oikein aikapojat hivauttelivat hyppyristÄ, mutta muut hÄtÄhousut tekivÄt toisia latuja.

Kallekin sieltÄ mÄen alta vetÄytyi toisella suksellaan hiihtÄÄ kentustaen, toisen suksen kappaleita kantoi kÄsissÄÄn. Korventaustan Kustan tÄytyi hÄnelle antaa suksensa, puolet Helsingin ruunanriimu sikarista sai palkakseen. Ja Kalle laski hypystÄ uudestaan, laski ylvÄkÄmmÄsti kuin muut yksikÄÄn.

Tapaturmakin sattui vÄliin, mutta mitÄs niistÄ semmoisista… kun olisi tullut edes suurempia! Ei se kumminkaan ollut minkÄÄn veroista mÄen lasku petÄjikÖssÄ, parilta pojaltakin kun oli sukset poikki rÄtkÄhtÄneet, lÄhdettiin miehissÄ liehkaan. JÄÄn poikki sujutettiin Vanhan talon rantarinteelle ja siellÄ ilon pitoa jatkettiin.

Lahden poukaman poikki tuon tuostakin ajaa hyrÄytteli hevoismatkueitakin. NaisvÄet ne siellÄ laskiaista ajelivat, lienevÄtkÖhÄn sitten kiinikÄÄn tavoittaneet. Saivat ne hevot vain panna kavioistaan viimeisensÄkin, antaakseen kunnon kyydin ajajilleen. —

Laskiaisiltana ei saa ensinkÄÄn pitÄÄ tulta valonaan, siksi on jo pÄivÄn aikaan syÖtÄvÄ ja maata asetuttava. Se oli semmoinen tapa ollut jo ikivanhoista ajoista ja siksi sitÄ vielÄkin noudatettiin.

Ja laskiaisiltana ei saa puhella kylpiessÄ, eikÄ kylvyn jÄlkeenkÄÄn… sitten ei nÄet kesÄllÄ ole vastusta itikoista. TytÖt ne koettivat olla hyvin hissukseen, niistÄ itikoista kun oli aina semmoinen vastus, sÖivÄt punaisille pirpeloille naamat ja kÄdet.

Mutta ne hyvÄt yrityksetkin menivÄt hukkaan. Pojan yltiÖt kun nÄet syÖntyivÄt riivastelemaan, niin silloin oli leikki toisella tairoolla. Suuhavissa ne ensin suitsuttelivat, mutta jos siitÄ ei tullut puheen lisÄÄ, kÄvivÄt kÄsiksikin. Muokkasivat ja myrskÄsivÄt niin kauvan, ettÄ tÄytyi edes ÄlÄhtÄÄ ja silloinhan ne jo olivat menneet hukkaan hyvÄt humalat.

Mutta suuhavissa ne saivatkin jo voiton, katalat. Hanna-piijaltakin kun kysyttiin mitÄ varten hÄn oikeastaan on puhumatta, oli hÄn keksivinÄÄn mokomille semmoisen vastauksen, ettÄ se huulilta ulos pamahti, ennen kun ehti oikein ajatellakaan.

— EttÄ lehmÄt tulevat paremmin kotiin.

Tiina-Liisalla oli ÄÄni sitkeimmÄssÄ, mutta talttumaan ne saivat hÄnetkin. Kimakka huuto tÄytyi pÄÄstÄÄkin, kun pojat alkoivat povelle pakata Oton kodan rÄystÄÄstÄ tuomaa jÄÄpurasta.

Ja sitten kun ne riivatut vielÄ nauroivat ja kutittelivat! —

VÄhitellen vÄsÄhtivÄt joukot levolle ja pimeÄ talvinen yÖ hiipi hiljalleen tupaan. LÄhellÄ oli laskiainen vielÄ aamullakin, mutta se oli niin pahalla puolella.

Olikohan siinÄ jotakin?

Talvella kulki tie ihan suoraan Haapanotkon torpalle ja kesÄllÄkin kulkivat jalkamiehet Malin niityn ylitse, mutta hevoiskyydillÄ kulkijat saivat kiertÄÄ ympÄri kuistia myÖten.

SieltÄ oli Teuvonkin ajettava heinÄstÄ tullessaan, vaikka maan pinnalle olikin jo ensimÄisiÄ lumen hipeneitÄ ripsehtinyt. Keli siitÄ ei sentÄÄn vielÄ yhtÄÄn liukastunut, kuloutuivathan vain viimeisetkin vihannammat nurmen tÄppeet laidunmailta, ettÄ lehmÄt ja muut sorkka-elÄvÄt olivat yksistÄÄn talvirehuilla ruokittavat.

Teuvo kÄveli huoletonna heinÄhÄkin jÄlestÄ ja jÄtkÄn sÄveltÄ viheltÄÄ hujautteli. Ne sÄvelet ne huvittivatkin niin mainiosti, niihin kun nÄet yhtyivÄt muistot sunnuntai-illoista tanssineen ja punaposkisine tytÖn tyllerÖineen.

HÄkkisen torpan pellon aitavarteen seisotti Teuvo heponsa ja meni torpan vaimovÄen kanssa irnuilemaan. Teuvosta pitikin naisvÄki hyvin paljon, kun oli hauska ja sukkela, osasi aina puhua loisten mieliksi.

— PÄivÄÄ, sanoi Teuvo ja veitikkamaisesti pilkisti tuvan ovesta.

— PÄivÄÄ vielÄ, oli lois-Ulla nuhtelevinaan. — SiellÄ virkaileksen ja viivytteleksen, kun kotiisi meni morsiamet ja muut!

Teuvo piti leikkinÄ koko semmoiset puheet.

— ElÄ yhtÄÄn epÄile! Kulki tÄstÄ semmoinen pieni, musta tytÖn lipasko, morsiamesi sanoi olevansa. Taisi mennÄ rukin sijaa katsomaan, selitteli lois-Ulla.

— ElkÄÄ vetkutella, epÄili Teuvo.

— No, oikein totta, kulki tÄstÄ tyttÖ ja sinua kyseli.

EihÄn se Teuvo ollut laisinkaan uskovinaan noita tuommoisia tuumia. Pois lÄksi koko eukkojen roikasta, eikÄ ollut niinÄ miehinÄÄnkÄÄn, ettÄ hÄn muka uskoisi. Ruuna kun nÄki miehen pihasta pientaretta myÖten vetÄytyvÄn, lÄksi jo yksinÄÄn mennÄ loiskuttelemaan, vilkasi vain Teuvoon heinÄhÄkin vieritse, ettÄ jÄÄpikÖ se hyvin paljon jÄlelle.

Teuvo koetti olla uskomatta Ullan tyttÖkertomusta, valettahan se oli kuitenkin. Mutta se muistui mieleen taas ja ikÄÄn kuin olisi jysÄhtÄnyt vielÄ rinnassa, mokomakin asia. Jos tuo puhe olisi nyt ollut vaikka tottakin, niin olisiko siinÄ mitÄÄn sen tavattomampaa… kulkihan niitÄ ihmisiÄ muulloinkin.

Turhaltahan se tuntui semmoisen asian niin mieleen painaminen, mutta se ei sittenkÄÄn ajatuksista vieraantunut. Kiihtyi vaan, kuta enemmÄn koetti hÄtistellÄ.

Ja kun Teuvo sai hevosen ajetuksi pihaan heinÄladon oven eteen, niin hÄn ensi toimekseen livisti tupaan katsomaan, oliko siellÄ niin erikoisia. Olihan siellÄ pieni, vasta mekon yltÄÄn riisunut tyttÖnen perÄpenkillÄ istumassa, jota Teuvo ei tuntenut tutkimallakaan. Teuvo seisoi oven suussa kauvan aikaa ja katsoi tyttÖÖn ja sitten ÄitiinsÄ, joka seisoi ÄÄnetÖnnÄ lieskiveen nojaten. Äiti nÄytti katsovan hyvin tutkivasti hÄneen ja muutenkin tuntui ilma tuvassa niin tukalalta ja painostavalta, ettÄ Teuvo viimein pujahti ovesta takaperin pihalle sanaakaan sanomatta. HÄn riisui ruunan valjaista, vei talliin pilttuuseensa ja alkoi apetta hÄmmennellÄ. Teuvo ei tiennyt tuvassa olevasta tytÖstÄ mitÄ varten se oli tullut, mutta sittenkin tuntui ettÄ se oli tullut hÄnelle pahojaan tekemÄÄn. Teuvo oikein vihasi tuota tyttÖÄ…

Mutta juuri kuin Teuvoa hÄrnÄten tuli tallin ovelle se tyttÖ virnisteli ja nauratteli niin tutun takeisesti.

— TÄÄllÄ hevoselle keitetÄÄn.

Teuvo ei kehdannut virkkaa mitÄÄn "mokomallekin marakatille". TyttÖ kaiveli povuksiaan ja lÖysi sieltÄ rutistuneen paperin, jonka ojensi Teuvolle.

— MikÄs tuo on? sanoi tyttÖ koettaen saada ÄÄntÄÄn tuntumaan hyvin salaperÄiseltÄ, kuin olisi muka suurenkin ilosanoman kulettaja. Teuvo silmÄsi vain kirjettÄ ylenkatseellisen nÄkÖisenÄ, eikÄ aikonut ensinkÄÄn ottaa kÄteensÄ.

— Se on Riikalta, sanoi tyttÖ. Riikka kÄski sanoa paljon terveisiÄ!

— Hm, vai niin.

Teuvo otti veltosti kirjeen tytÖn kÄdestÄ ja musersi kokoon taskuunsa, hÄmmenteli vielÄ apetta ja rupesi sitten ruunan reisiÄ sukimaan, ei ollut tyttÖÄ huomaavinaankaan.

— Se Riikka pyysi saada vastuun nyt minun mukaani, sanoi tyttÖ.

— EnpÄ minÄ jouda tÄssÄ kirjoittamaan. KÄykÖÖn hakemassa postista, minÄ lÄhetÄn sieltÄ kautta. Hulluuttahan tuo on lÄhettÄminenkin noin rikeneelle.

Teuvo meni hÄmmentÄmÄÄn vielÄ ruunan apetta jotain tehdÄkseen, vaikka ruuna oli vÄhÄn vihassakin, kun tuli siihen tahrimaan, ettei saanut syÖdÄ rauhassa. Taskussa oleva kirje alkoi melkein polttaa kuvetta, olisi toivonut tuon tytÖn menevÄn pois, ettÄ saisi oikein rauhassa lukea, mutta ei se tyttÖ nÄkynyt olevan niinkÄÄn kiireissÄÄn.

Teuvo oli Riikkaa vÄhÄn riijaillut viime kesÄnÄ isÄnsÄ kanssa tukkilautalla ollessaan. Kovalla myrskyllÄ olivat siellÄ Kureniemen mÖkissÄ olleet pari pÄivÄÄ sÄÄn pidossa ja tuo kirje se oli Kureniemen Riikalta niiden parin pÄivÄn seurauksia. MitÄhÄn mahtoi sisÄltÄÄ?

Teuvo ajatteli, ettÄ sen kai tÄytyi sisÄltÄÄ jotain erikoisempaa, kun on kerran sieltÄ asti lÄhetetty jalan syten tuomaan. Jotain siinÄ on erinÄisempÄÄ ja Teuvo tiesi ettÄ siinÄ voisi kyllÄ ollakin.

TyttÖ poistui viimeinkin ovelta ja Teuvo pÄÄsi kirjettÄ katselemaan. Kukkaiskortti pelmahti ensin sisÄstÄ ja lÖytyihÄn sieltÄ kirjekin pÄÄlle pÄÄtteeksi. Teuvo luki, luki kerran ja kahdestikin kirjeen, toivossa ettÄ sieltÄ olisi pitÄnyt lÖytyÄ jotain erinÄisempÄÄ, mutta se oli vain tavallinen rakkauden kirje, lemmen ruikutuksia vain toinen toistaan imelÄmpiÄ. SitÄ, jonka Teuvo luuli kirjeessÄ pÄÄasiana olevan, siitÄ ei lÖytynyt jÄlkeÄkÄÄn. Teuvo tiesi, ettÄ kirjeessÄ olisi voinut olla jotakin, mutta mitÄÄn erikoista hÄn ei kuitenkaan huomannut. Koetti etsiÄ jotain lausetta, jossa se jokin olisi kierrellen, peitetyin sanoin ilmoitettu, mutta ei erittÄin pystynyt sitÄ yhdestÄkÄÄn lauseesta lÖytÄmÄÄn. SiitÄ vain voi saada enimmÄn vihiÄ, kun kirjeessÄ sanottiin, ettÄ "silloin oli niin lystiÄ, kun olit tÄÄllÄ, mutta nyt saan itkeÄ niidenkin aikojen edestÄ". — Teuvo tuli viimein siihen johtopÄÄtÖkseen, ettÄ kirjeessÄ oli sittenkin jotain erikoisempaa ja se oli semmoista, ettÄ Teuvoa tahtoi hÄvettÄÄ tuvan puolelle mennessÄ. Kauvan hÄn seisoi tallissa ja puristeli kirjettÄ taskussaan, mutta viimein rohkeni mennÄ tupaan kumminkin.

IsÄ ja Äiti olivat jo ruvenneet syÖmÄÄn, mutta Teuvo meni allapÄin penkille istumaan ja ei ollut syÖnnistÄ viitosinaankaan. IsÄ viimein virkahti:

— EikÖs se Teuvo syÖ?

Teuvosta tuntui kuin vanhusten katseissa olisi ollut jotain painostavaa, salaperÄistÄ ja tarkastelevaa ja siksi ei hÄn koko syÖntiaikana uskaltanut silmiÄÄn kohottaa. Se kirje hÄvetti niin kovasti, tiesivÄthÄn ne vanhukset sen kuitenkin.

Teuvo odotti, ettÄ vanhukset virkkaisivat jotakin kirjeestÄ, mutta eivÄthÄn ne mitÄÄn virkkaneet. IsÄ vain sanoi leikillÄÄn syÖtyÄÄn, sÄnkyyn makaamaan mennessÄÄn:

— Teuvollahan se kÄvi morsian rukinsijan katsonnassa.

Teuvo ei virkkanut mitÄÄn, mutta alkoi pitÄÄ vÄhÄpÄtÖisempÄnÄ koko asiaa, koska isÄkin otti sen niin leikkiveriseltÄ kannalta.

Illemmalla, kun Teuvo oli ÄitinsÄ kanssa tuvassa kahden kesken, kysyi Äiti:

— KeltÄ se kirje oli, jonka se tyttÖ kuletti?

— Kirje?

— Niin.

— EihÄn se mitÄ kirjettÄ tuonut.

— Toipahan, kyllÄhÄn minÄ tiesin.

Teuvo koetti tekeytyÄ silloin hyvin huolettoman nÄkÖiseksi ja koetti sanoa hyvin pilkallisesti:

— Hyh, naurattaa minua ne semmoiset kirjeet.

— Niin, sanoi Äiti. Naurattaa, sydÄmetÖn, mutta olisitpas hÄnen sijassaan, niin ei varmaan naurattaisi.

Teuvo katsoi ihmettelevÄsti ÄitinsÄ silmiin, ikÄÄnkuin ei millÄÄn muotoa olisi ymmÄrtÄnyt Äidin tarkoitusta, vaikka tunsi Äidin ajattelevan samaa, kuin itsekin oli kirjeestÄ odottanut.

— NÄytÄppÄs se kirje, sanoi Äiti.

Hennoihan se Teuvo sen nÄyttÄÄ ja Äitikin tuli vakuutetuksi, ettÄ kirje ei sisÄltÄnyt mitÄÄn muuta kuin tavallisia rakkauden ruikutuksia.

Mutta Teuvo otaksui kirjeessÄ olevan jotain, jota Riikka ei ollut rohennut selvin sanoin ilmoittaa. Teuvo tiesi ettÄ sitÄ oli semmoista, mutta se oli heidÄn kahden salaisuus, ainakin tÄllÄ kertaa, mutta tottapahan aika nÄyttÄisi…

Ja aika nÄytti, ettÄ siinÄ oli jotakin. Mutta Teuvo ja Riikka laittoivat asiansa sitÄ ennen semmoiseksi, ettÄ se ei ollut mitÄÄn erinomaista. Teuvo kÄvi nÄet hakemassa Riikan Haapanotkolle.

HÄn uinuu tuolla.

HÄn uinuu tuolla…

PÄivÄn sÄteet siellÄ iloisesti leikittelevÄt, suvinen tuuli lempeÄsti suhahtelee. Haaviston lehdet vilkkaasti lepattelevat ja kukat tuoksahtelevat huolettomasti nuojahdellen.

Ja hÄn, impi, istuu siellÄ uinaillen suuren koivun juurella. Hervotonna lepÄÄ hÄnen pÄÄnsÄ pienen sohvan selkÄnojaa vasten ja siniset silmÄt ovat haaveillen avaruuteen. KesÄn lempeÄ hohde heijastaa hÄnen kasvoihinsa ja puhtoisen valkeaan esiliinaan… se kultaa hÄnen tuuheat kutrinsa, joita suvinen tuuli tutjuttelee. HÄn uinuu tuolla…

Mutta vÄlillÄmme vaahtoisa virta voimakkaana pauhailee, meidÄt eroittaen. Jos lÄhtisinkin yli pyrkimÄÄn, niin varmasti virran nielut minun mukaansa ryÖstÄisivÄt ja hÄntÄ en sittenkÄÄn tavoittaisi. Kolkko louhikko on tÄÄllÄ allani ja suvinen pÄivyt ei kuonnu kallion takaa tÄnne paistamaan, mutta tuonne se paistaa, tuonne vastaiselle rinteelle. SiellÄ on lumoova ympÄristÖ, mutta hÄn, impi, on vielÄkin viehkeÄmpi.

HÄn uinuu tuolla…

Ja minÄ seison tÄÄllÄ tuonne suunnaten katseeni.

Tuon kosken kuohut muuttuvat kiiltÄviksi kultarahoiksi, jotka vyÖryessÄÄn vastakkain kilahtelevat. Se on mammonan mahtava virta, joka meidÄt eroittaa.

Ja — hÄn uinuu tuolla…

Noiden kuohujen takapuolla hÄn uinailee — kunnes pÄivÄ peittyy vuoren suojaan, eikÄ paista meille kummallekaan.

Tarina hevosen varsasta.

Pikku hepo kohotti pÄÄtÄÄn ja tÖllisteli ympÄrilleen. Ei nÄkynyt muuta kuin jylhÄt seinÄt ja yhdessÄ seinÄssÄ reikÄ, josta virtasi valoa sisÄÄn… SiinÄ vieressÄÄn huomasi hÄmÄrÄssÄ ison elukan, joka oli hÄnen itsensÄ nÄkÖinen ja jonka sieramet hiljalleen vavahtelivat, kun se hÄnelle ÄÄnteli…

— HÖphÖphÖphÖ…

Pikku hepo haisteli ensin pehkuja altaan ja sitten sen isomman elukan karvaista mahanahkaa… LÖysi siitÄ pienoisen nahkanipukan ja alkoi sitÄ suussaan lutustella ja annas olla… siitÄ mehui jotain kosteaa, joka maistui suussa makealta.

Sitten nukkui pieni hepo, mutta kohta herÄsi, kun kuuli ryskettÄ… HÄn nÄki kuinka seinÄÄn aukesi aukko aivan maan rajaan, paljon isompi kuin se, mikÄ oli siellÄ ylempÄnÄ… Aukosta tuli pari elukkaa sisÄÄn, jotka eivÄt olleet ollenkaan yhteen nÄkÖÖn kuin hÄn Äitineen… NiillÄ oli pÄÄ pyÖreÄmpi kuin heillÄ ja kantoivat etujalkojaan ylhÄÄllÄ ilmassa, kÄvelivÄt vain kahdella jalalla… Toisella oli vielÄ takajalkojen ympÄrillÄ irtonainen nahka riippumassa, ettÄ ei nÄkynyt kuu hiukan jalkateriÄ…

Ja sillÄ toisella kaksijalkaisella oli astia etujalassa, josta se syÖtti emolle mitÄ lienee syÖttÄnyt, kuului sitten ÄÄntÄvÄn sille toiselle kaksijalkaiselle:

— MikÄ sille tuolle pienelle hevoselle pannaan nimeksi?

— Hevonen, sanoi toinen.

— Ei, pitÄÄhÄn sillÄ nyt olla joku erikoisnimikin. Ja he tuumivat kauvan aikaa siitÄ asiasta ja viimein pÄÄttivÄt ristiÄ hevon "tytÖksi". Ja toinen kaksijalkaisista tuli hÄntÄ hyvÄilemÄÄn, taputti kaulalle ja kutkutteli.

— TyttÖ, tyttÖ, tyttÖ.

Pikkuhevon pisti vÄhÄ vihaksi ja hÄn koetti kÄÄntÄÄ pois pÄÄtÄÄn, mutta sitÄ enemmÄn se vain muokkasi ja hoki:

— TyttÖ, tyttÖ, tyttÖ, tyttÖ…

Pois ne menivÄt kohta kumminkin ne kaksijalkaiset. Pikku hepo meni taas nuohomaan sen toisen nÄkÖisensÄ elukan mahanahkaa… emokseen rupesi hÄn sitÄ elukkaa nimittÄmÄÄn. SyÖtyÄÄn painautui hÄn emon selkÄÄ vastaan ja nukkui.

IltapÄivÄllÄ tulivat taas ne kaksijalkaiset ja se toinen sanoi ovella tullessaan:

— TyttÖ!

Tutultahan se tuo sana soinnahti pienen hevon korvaan, mutta viisi hÄn siitÄ vÄlitti… kohotti vain hiukan pÄÄtÄÄn ja liikutteli korviaan. Se kaksijalkainen tuli luo, taputti kaulalle, syyhytteli ja hoki:

— TyttÖ, tyttÖ, tyttÖ — — —

Oikein turmelukselle alkoi tuommoinen kÄydÄ pienen hevon. Se kiepsahti seisalleen ja mieli potkaista… mutta se kaksijalkainen pani hÄnen suunsa eteen kupin, jossa oli mitÄ lienee ollut valkoista… Hepo kun ei siitÄ mitÄÄn vÄlittÄnyt, niin kahdella jalalla kÄvelevÄ kasti etujalkansa valkoiseen nesteesen ja sitten pakkasi hevon suuhun, se maistui samanlaiselle kuin mitÄ hÄn oli saanut emon mahanahkasta… Sitten se kaksijalkainen painoi kuppiin hevon turvan kokonaan ja kun hÄn oli kerran pÄÄssyt makuun, oli kuppi ihan tyhjÄnÄ.

Mutta kun kaksijalkainen tuli huomen-aamuna ja taas huusi ovella tullessaan: "tyttÖ", niin silloin pieni hepo kavahti pystyyn ja meni luo… siitÄ pÄivÄstÄ lÄhtien alkoikin hÄn tuntea itsensÄ tytÖksi…

— TyttÖ, tyttÖ — —

Kului viikko, parikin. Muutamana pÄivÄnÄ pantiin suitset emon suuhun ja alettiin vetÄÄ ulos siitÄ alhaalla olevasta isosta reijÄstÄ. TyttÖ meni perÄstÄ… mutta hÄmmÄstyksestÄ tÄytyi hÄnen seisattua, kuu oli ilmaa niin leveÄltÄ kuin silmÄ kannatti ja maassa nÄkyi jotain vihertÄvÄÄ. Semmoista ei tyttÖ ollut osannut uneksiakaan. HÄn painoi maahan turpansa ja sitÄ vihertÄvÄÄ pilapÄiten haukkasi, eikÄ se pahalle maistunut… tÄytyi painaa turpa maahan uudestaan ja haukata!… Tuntui tuo niin lystiltÄ, ettÄ tyttÖ somasti leiskautti ruumiinsa takaosaa ja jalkojaan ylÖspÄin siroitti…

Mutta kun katsoi ylÖspÄin, niin huomasi ettÄ emo oli jo pitkÄn matkan pÄÄssÄ menossa… se ei milloinkaan ennen ollut noin etÄÄllÄ.

— Ihihihihi, sanoi pieni hepo ja lÄksi emoa kohti pinkasemaan. Suoraksi ojensi hÄn pienen tÖpÖhÄntÄnsÄ ja lomaan siristi takajaloillaan ylÖspÄin. Mutta kun oli juuri emon luo pÄÄsemÄssÄ, niin tÖksÄhti johonkin. Hepoparka ei ollut huomannut, ettÄ emo oli verÄjÄstÄ viety toiselle puolen aitaa siellÄ tuvannurkan luona; hÄn oli juossut vain suoraan ja nyt oli heidÄn vÄlissÄÄn korkea pisteaita. Hepoparka hyppi aitavarressa sinne ja tÄnne, lÄksi sitten juoksemaan pitkin aitavartta emon kohdalla.

Oli siellÄ edessÄpÄin aidassa verÄjÄ, emon taluttaja aukasi sen ja niin pÄÄsi pieni hepo mokomastakin pulasta. HÄn hÖrhÖtti hyvillÄÄn ja aikoi mennÄ emon mahanahkaa tonkimaan, mutta se meni vain eteenpÄin.

Emon taluttaja vei heidÄt molemmat vielÄ yhdestÄ verÄjÄstÄ lÄpi ja sitten pÄÄsi emo valloilleen. SiellÄ lÄhellÄ verÄjÄÄ oli iso katras pieniÄ elÄimiÄ ja niillÄ oli kaulassa kilisevÄt kellot. Muutamia oli vielÄkin pienempiÄ, jotka sanoivat niille isommille:

— MÄ—Ä—Ä—Ä—ÄÄ!

TyttÖ olisi mennyt nuuskimaan noita pienempiÄ, mutta ne piipittivÄt pakoon… Ilman ivasillaan ajeli TyttÖ koko katrasta vÄhÄn matkaa edellÄÄn, sitte palasi emon luo niskojaan nakellen ja sÄÄriÄÄn siristellen. Alkoi sitten maasta haukkiloida vihantaa nurmikkoa, kunnes rupesi vÄsyttÄmÄÄn ja tÄytyi painautua nukkumaan pensaan juurelle pÄivÄpaisteeseen.

Hetken perÄstÄ kun herÄsi, huomasi olevansa yksinÄÄn… Sukkelasti hÄn kavahti seisalleen, mutta emoa ei vaan nÄkynyt mistÄÄn! Kiivaasti kÄvi siinÄ hevon sydÄn tykyttÄmÄÄn…

— Ihihihihi!

Ja pensaan takaa kuului karkea, mutta niin lepeÄ ja lohduttava ÄÄni vastaan:

— ÖhÖhÖhÖhÖ!

SieltÄpÄs se lÖytyikin emo! TyttÖ pinkasi luo, pisti pÄÄnsÄ emon mahan alle ja alkoi sieltÄ etsiÄ niitÄ pieniÄ nahkanipukoita.

Parin pÄivÄn perÄstÄ otettiin emo taas suitsiin ja alettiin taluttaa, TyttÖ sai pinkaista perÄstÄ. IÄllÄ kertaa se emo pantiin rautaisen rakkineen eteen, jota kuuluivat auraksi sanovan. Kaksijalkainen painoi tuota laitosta maan sisÄÄn ja emon tÄytyi vetÄÄ edes ja takaisin melkein samaa jÄlkeÄ. TyttÖ pinkasi perÄssÄ.

Rupesi siitÄ viimein vÄsyttÄmÄÄn ja tyttÖ painui pitkÄkseen pellon pientarelle… Tuokion nukuttuaan kun herÄsi, niin emo oli taas kadonnut. EikÄ se nyt ainakaan ollut pensaan takana piilossa, kun oli pitkÄn matkaa aukeaa joka puolella… TyttÖ lÄksi pinkasemaan pitkin vaon vartta ylÖs vastamÄkeen ja sieltÄ se vielÄ emo kumminkin lÖytyi mÄen takaa. Teki mieli taas emon mahanahkaa kaivella, mutta emo ei seisattunut niinkuin muulloin… Kovin nyrpeÄksi kÄvi TytÖn mieli, kun luuli emon jo suuttuneen… pieni hepo ei tiennyt, ettÄ rakkauden on toisinaan vÄistyttÄvÄ velvollisuuksien tieltÄ.

* * * * *

Viimein pÄÄttyi kesÄ syksyyn siinÄ eteenpÄin elellessÄ. SyksyllÄ pantiin emo tallissa kiini pilttuusensa ja TyttÖ salvattiin pieneen karsinaan. Silloin ei saanut ensinkÄÄn emon mahanahkaa nypelÖidÄ ja oli tyydyttÄvÄ kuiviin heinÄn hapeneihin vihannan nurmen sijasta. Laskettiin sitÄ toisinaan ulkonakin kÄymÄÄn, mutta vihanta maa oli muuttunut aivan valkoiseksi ja vilu kummasti karmasi ruumista… HypÄhteli se TyttÖ kumminkin ylÄpystyÄ iloissaan, kun oli taasen pÄÄssyt vapauteen…

Tuli siihen talon pieni poikakin ja rapisteli tytÖn edessÄ kÄsiÄÄn… TyttÖ nousi myÖskin kahdelle jalalle ja olisi kietaissut kÄtensÄ pojan kaulaan, mutta se ennÄtti pois kimmahtaa…

Tallissakin se talon pieni poika tuli aina syyhyttelemÄÄn ja toi leipÄkimpaleen tullessaan. Poika ruopotteli ja rupatteli TytÖlle kuin toverilleen ainakin ja pian heistÄ tuli hyvÄt ystÄvÄt… Kun talon pojalle joskus sattui vastahakoisuuksia, niin silloin se tuli TytÖn luo, riippui sen kaulassa ja itkeÄ tihuutti…

Ja TyttÖ silloin niin hyvittelevÄn nÄkÖisesti hÖplÖtteli huuliaan ja painoi pÄÄtÄnsÄ maahan, ikÄÄnkuin olisi ottanut osaa pojan suruun…

Ulkona he aina joskus yhdessÄ leikkivÄt. Poika kun rÄpytteli kÄsiÄÄn, niin nousi toinenkin silloin kahdelle jalalle ja tapaili poikaa kiini… Poika kun juoksi pakoon, niin TyttÖ pÖkÄsi perÄstÄ.

Talvi ja tuleva kesÄkin kului mitÄÄn merkillisempÄÄ tapahtumatta, mutta seuraavana talvena ruvettiin TyttÖÄ panemaan aisoihin… TyttÖ luuli vain leikiteltÄvÄn kanssaan, kohosi taas kahdelle jalalle ja rupesi valjastajaa tapailemaan kaulasta. Kovaksi onneksi sattuikin TytÖn kova kÄmmen kolahtamaan valjastajan otsaan, johon tuli iso vertavuotava haava…

Silloin vietiin TyttÖ pilttuuseen ja sujutettiin nahkasiimaisella piiskalla selkÄÄn… Semmoista lÖylyÄ ei TyttÖ ollut saanut ennen milloinkaan ja siksipÄ se nyt pisti kovasti vihaksi… HÄn siristeli ylÖspÄin sÄÄriÄÄn, ettÄ ne melkein kattoon kolahtelivat.

Sitten vietiin TyttÖ uudestaan aisoihin. TyttÖ ensin aikoi lÄhteÄ eteenpÄin juoksemaan, mutta kun tunsi, ettÄ hÄnellÄ oli jotain jÄlessÄÄn, niin puulautui takaperin ja nousi kahdelle jalalle… Silloin tunsi hÄn taas selÄssÄÄn kipeÄn ruoskan lÄjÄhdyksen…

Silloin se taas karmasi niin somasti hevon ruumista. HÄn kytristyi oikein kokoon, hyppÄsi pystyyn ja lÄksi vimmatusti eteenpÄin pÖkÄstÄmÄÄn… aikoi juosta niin pitkÄlle, kun vain tie piisaa. TÖin tuskin ennÄtti mies hypÄhtÄÄ liiteille.

TyttÖ juoksi sen minkÄ kavioista kerkesi alas rantamÄkeÄ ja potki voimansa takaa reen sepipajua. Jouduttiin niin jÄÄlle ja mentiin vain samaa kyytiÄ eteenpÄin. Mies veti ohjaksista sen minkÄ jaksoi, ettÄ hevon oli ihan suunsa varassa reki vedettÄvÄ, mutta viimein sattui toinen ratastin katkeamaan ja silloin oli hepo taas jÄtettÄvÄ valloilleen.

JÄÄ sattui edestÄ pÄin halkeamaan kovasti vongahtaen ja sitÄ sÄikÄhtÄen hepo kuin nuoli syrjÄÄn ponnahti, ettÄ poikki rÄtkÄhtivÄt molemmat aisat… Silloin pÄÄsi hepo vapaudessaan kotiin pÄin nelistÄmÄÄn ja jÄtti miehen jÄÄlle rekineen… Kotona meni TyttÖ tuhuttaen tallin ovelle seisomaan ja painoi pÄÄnsÄ lumeen.

Mies kun joutui jÄÄltÄ takaisin ja meni tyttÖÄ riisumaan, niin hepo parka vapisi peloissaan ja katsoi rukoilevasti isÄntÄÄnsÄ.

Hepo sidottiin tallissa pilttuuseensa ja sai tuntea kyleksillÄÄn voimakkaita ruoskan lÄjÄhdyksiÄ. Ensin se koetti potkia, mutta kun lyÖjÄ ei sillÄ helpoittanut, niin viimein hepo painautui vapisten kokoon pilttuun pohjaan ja katsoi rukoilevaisesti kurittajaansa.

Lakkasivat ne vihdoinkin kurittamasta ja hepo jÄi ihan liikahtamatta seisomaan pilttuuseensa. Ei kÄÄntÄnyt pÄÄtÄÄnkÄÄn ensinkÄÄn, vaikka ennen oli niin vilkkaasti vilkuillut ihmisten perÄÄn… vavahteli vain, kun isÄntÄ lattialla ÄmpÄriÄ kolisteli.

Talon pieni poika tuli TyttÖÄ hyvÄilemÄÄn ja tarjosi leipÄÄkin, mutta TyttÖ ei vain ollut viitosinaankaan, kivipatsaan lailla vaan seista tÖkÖtti. Poika tarttui TytÖn kaulaan riippumaan, ruopotteli niskaa ja taputteli olkapÄihin ja itkusilmin surkutteli:

— Voi minun TyttÖ-rukkaani!

Silloin ne alkoivat TytÖn korvat liikahdella ja huulet hellÄvaraa pojan takkia hÖplÖtellÄ. LeivÄnkin otti jo huuliensa vÄliin ja siinÄ vÄhÄn aikaa piteli, mutta kun poika pakkasi sitÄ vain suuhun, niin viimein alkoi hepo hiljalleen purra mytystellÄ. Sitten se pani pÄÄnsÄ pojan olkapÄÄlle riippumaan ja huulet naurun ja itkun sekaisesti mutuilivat pojan syyhytellessÄ.

* * * * *

Hevon takajalat olivat varmaankin vikaantuneet reen sepiÄ potkiessa, koska alkoivat pÖhettyÄ ja jÄykistyÄ. EikÄ sille enÄÄ ruokakaan tahtonut kelvata, joten se alkoi ruveta yhÄ laihtumaan.

IsÄnnÄlle tuli hÄtÄ kÄteen, ettÄ jos meni pilalle noin tuostaan hyvÄ hevoisen alku. HÄn tarjoili sitÄ kaupaksikin, mutta kukapa sitÄ niin pahaksi turmeltunutta hevoista rupesi ostamaan.

Hevon takajalat rupesivat viimein vuotamaan ja se laihtui niin, ettei alkanut pÄÄstÄ ylÖskÄÄn omin voiminsa. Ja jos muutkin sitÄ pystyyn auttoivat, niin se horjui ja hoipuroi ja viimein kyhnÄhti kylelleen… Tappaa se arveltiin pitÄvÄn koko koni, kuolevanhan se nÄytti kumminkin…

* * * * *

Oli muuan pireÄ pakkaspÄivÄ. Lumi kiilui kirkkaina tÄhtÖsinÄ maassa ja kuusten lehvillÄ. MetsÄt pakkasen kÄsissÄ rusahtelivat ja kumahtelivat ja tie jalan alla surkeasti valitteli.

TyttÖ kulkea laahusteli muutaman talon rengin jÄlestÄ pellonalusniitylle, josta oli mutaa vedÄtetty. Korkealla romotti hepoparan selkÄranka ja kupeissa oli nahka painunut kylkiluiden lomiin. Takajalkojen sÄÄrivarsista oli lÄhtenyt nahka ja osa lihaakin ja ne niin pahasti heutosivat kÄvellessÄ.

TyttÖ solmittiin kiini pieneen vesaan mutahaudan reunalla, vaikka ei kaiketi se olisi karannut muutenkaan. Renkipoika meni noin viiden sylen pÄÄhÄn ja ojenti paksun koivun kupeesta tuliluikkunsa suun TytÖn otsaa kohden. TyttÖ liikutteli hiljaa korviaan ja raukeasti lummaili silmillÄÄn…

Kuului kumea pamahdus ja TyttÖ suorastaan polvilleen lysÄhti. SiitÄ se vierÄhti syrjÄlleen ja punainen veri pulpahteli otsasta valkoselle hangelle. TyttÖ vÄrÄytti vielÄ pari kertaa jalkojaan ja sitten oli ihan hiljakseen.

* * * * *

LÄheisessÄ metsÄssÄ hapisteli harakka koivun latvassa pitkÄÄ pyrstÖÄÄn. Se nauroi siellÄ niin ivallisesti ja hyppeli lÄhemmÄksi puusta puuhun…

KevÄÄn korvalla.

MatinpÄivÄhÄn se on se ensimmÄinen kevÄtpÄivÄ… silloinhan me lapset siellÄ maallakin pyrittiin kirja kÄdessÄ tuvan seinÄnvarrelle istumaan. EihÄn sitÄ useinkaan vielÄ MatinpÄivÄnÄkÄÄn ollut tuvan seinÄnvarrelle pientÄkÄÄn pÄlveÄ sulautunut, mutta useinhan se silloin jo pÄivÄ lÄmpÖsemmin hellitti ja me mentiin turkki korvissa heinÄladon kynnysalle, heinÄnrikkojen pÄÄlle, pÄivÄpaisteeseen punakantisia aapisiamme selailemaan…

EikÄhÄn se nytkÄÄn uskaltanut luonto ijÄnikuista vanhain sÄÄntÖÄ ruveta rikkomaan. MatinpÄivÄnÄ se jo rupesi lÄmpimÄmmin paistamaan kaupunkitalojen kattoihin ja sai sieltÄ rÄystÄÄstÄ vesisuihkuja katukÄytÄvÄlle rapattamaan. Vesi alkoi liuotella lunta pehmeÄmmÄksi seinÄvarresta ja jopa leveÄmmÄltÄkin, kun kevÄtpÄivÄn sÄteet seinÄstÄ taittuivat lumen pintaa pistelemÄÄn vasten aurinkoa olevilla katukÄytÄvillÄ. Vedeksi sen lumen tÄytyi alkaa vain hiutua ja ihmisten tallaamista pelÄten rupesi katuojaan lipumaan. SiellÄ jo vielÄ hyyhmÄnÄ lepÄsi, kunnes herrasvÄki lÄhetti renkipojan reittiÄ selvittelemÄÄn ja niin vesi pÄÄsi vÄhÄn nopeammin omia teitÄÄn vilistÄmÄÄn. Paljaaksi se alkoi selviytyÄ jo katukÄytÄvÄ esplanaadin vastenpÄivÄisellÄ puolella. Pakkohan siinÄ oli paljastua, kun pÄivÄ polttavasti hellitti ja "vapaamieliset" ihmislapset jouduttaivat pÄivÄn avuksi lapioineen katukÄytÄvÄn jÄisiÄ kahleita katkomaan. Ihan viimeisen kosteudenkin ne pÄivÄn janoiset sÄteet nuoleksivat sileÄltÄ asfalttikÄytÄvÄltÄ ja se olisi siinÄ niin kuivana itseÄÄn paistatellut kuin kuuminna kesÄsydÄnnÄ, jos herrasvÄkien kyÖkkipiiat eivÄt olisi sitÄ lumisine jalkoineen tÄpÖstelleet ja mustia, mÄrkiÄ jÄlkiÄ jÄttÄneet. SiinÄ ne nÄkyivÄt piikatytÖt mielellÄÄn kulkevan pÄivÄnpuoleista katua valkoisine esi- ja pÄÄliinoineen, joilla jo kevÄÄn merkiksi olivat itsensÄ sonnustaneet… HerrasvÄki se kulkikin kadun toisenpuolitse, esplanaadin reunoitse lehdettÖmÄin puiden pimennossa. EihÄn se nyt toki kÄynyt pÄinsÄ, ettÄ jo ensimmÄisellÄ pÄivÄpaisteella itsensÄ pÄivetyttÄÄ, mitÄ se sitten maksaisi kesÄsydÄmmellÄ naamojensa suojeleminen, jos ne nyt jo mustuttaisi…

PiikatytÖt ne vain uskalsivat mennÄ kevÄisen pÄivÄn lÄmpimÄÄn paisteeseenkin sinne toiselle puolelle katua… mikÄpÄs se niin hÄpeÄ heille, jos eivÄt olisikaan niin kovin hienoja — Ja kerjÄlÄispojatkin ne siellÄ pÄivÄpaisteessa seinÄvarressa seisoskelivat ja nisu-pullaansa pureskelivat, jonka ainoalla viisipennisellÄÄn olivat ostaneet.

Olihan ne ihmiset talvipakkasillakin ulkona liikkuneet, mutta eroa siinÄ vain nÄytti olevan niiden nykyisessÄ liikkeessÄ… se nÄytti semmoiselta kuin muurahaisten kihinÄ pesÄnsÄ paljastuneella pÄÄlaella.

* * * * *

Mutta muutamia pÄiviÄ vain se pÄivÄ niin hempeÄsti hellitti… MatinpÄivÄn kunniaksiko lienee hellittÄnyt vai ihmislasten mielihyvÄksi. — Muutamana iltana alkoi taivaan tÄydeltÄ lunta tupruuttaa ja peitti paljastuneet katukÄytÄvÄt ja muut. Pakkanenkin huomasi, ettÄ ei sitÄ niinikÄÄn ole naisekkaalle auringolle alttiiksi antauttava, ennen kun kunnialla viimeiseen vereen asti koettaa. Ja seuraavan aamun valetessa nÄhtiin, ettÄ pakkanen oli nietoksille ja huoneitten seiniin yÖllÄ hopeaisia helmiÄÄn piristellyt ja kovasti nurkkia ryskytteli ja kipristeli kipeÄsti ihmislasten neniÄ, korvia ja koko nÄkÖtaulua. Kovin ÄreÄksi se olikin ÄkÄytynyt pienen tappion saatuaan, tarttui uudestaan ohjaksiin ja ei helpottanut, vaikka auringon sÄteet koettivat parastaan pÄivÄsydÄmmen aikana, ihan seinÄvarressa katukÄytÄvÄn reunalla ne saivat vain hieman IumenrippeitÄ hiostumaan. Ja semmoista se oli sitten ihan MarianpÄivÄÄn asti. Kahdet pyhÄt olivat MarianpÄivÄn aikaan ja silloin pitkinÄ pyhinÄhÄn sen olisi luullut valonkuninkaan saavan talviset kahleet katkotuksi. KyllÄhÄn se sunnuntaina, aattopÄivÄnÄ koettikin pÄivÄ entistÄÄn ehommin heloittaa, mutta ei siitÄ lÄhtenyt sen enempÄÄ, pÄinvastoin pakkanen iltasella entistÄÄn kipakammin nÄpisteli suutuksissaan, ja vihasta vaaleana tÄytyi valon haltijan paeta metsÄn taakse muille maille valloituspuuhissa rynnistelemÄÄn. VerisiÄ kyyneliÄ se vuodatteli taivaan rannalle mennessÄÄn… niin verisiÄ, ettÄ koko taivaan ranta punaisenruskeaksi holvaantui ja sitten alkoi mustaksi hÄmÄrtyÄ, kun auringon kyyneleet maahan valahtelivat.

Mutta ihmislapsia kihisi katukÄytÄvÄt ihan tÄytelÄisenÄÄn ja sekaisin ne nyt pujottelivat herrat ja narrit, kun pahankurinen pÄivÄ ei ollut kenenkÄÄn muotoja mustuttamassa. Katulamppujen sytyttÄjÄ hÄtÄisenÄ juosta piipotteli viritellen omaa valoaan vaipuneen auringon sijaan… koetti jouduttaa tulia lyhtyihin, ennen kuin kovin ennÄttÄisi pimetÄ.

Ja katulyhtyjen valossa ne ihmislapset toistensa sivuitse pujotteleivat ja ristiin rastiin matkustelivat. PalvelustytÖtkin ne olivat kastrullinsa kyÖkin seinÄlle jÄttÄneet ja siinÄ ryhmissÄ supatellen sipsuttelivat mielitiettyjÄÄn vÄkijoukosta etsiellen.

Vasta lÄhellÄ puoltayÖtÄ ne kukin kotiinsa katosivat ja kadut jÄtettiin kerrassaan pakkasen valtaan. Pakkanen olikin poikaa puolestaan, yksinÄÄn ryskytteli ja paukutteli…

MarianpÄivÄhÄn se on toinen kevÄtpÄivÄ, vaan lumet ne silloin vielÄ katoilla lepÄsivÄt ja se ei ennen ainakaan kuulunut hyvÄÄ ennustaneen. Pakkanen oli pÄÄlle pÄÄtteeksi lasinruutuihinkin hopeaisia helyjÄÄn siroitellut.

NolonnÄkÖisenÄ se aurinko nÄytti naamaansa toisen kevÄtpÄivÄn aamuna. SiellÄ puiden latvassa ensin turvitteleiksen, ikÄÄnkuin ei olisi mielinyt ensinkÄÄn ylÖs ilmoille kohota. Nousi se sieltÄ viimein kuin nousikin… tekeehÄn voitavansa, tulkoonpa sitten voitto milloin tulleekin.

Uusi ystÄvÄ.

SitÄ ei voi poskeinen kuvailla, kuinka se vanha kahvipannun rottelo Katria harmitti. Kaiken ikÄnsÄ sai hyÖriÄ ja pyÖriÄ maailman turhissa touhuissa, eikÄ saanut edes parempaa kahvipannua… niin toteen kostoon se riehuminen meni! Kuinka sitÄ voi tarjota tuommoisesta pannusta vieraille ja muille, eihÄn sitÄ ilennyt nÄhdÄ itsekÄÄn!

KyllÄ se olikin nÄkÖinen se pannu! Se oli saanut varmaankin jo monta kolausta, vahingossakohan lie saanut vaiko kuritukseksi pahoista tÖistÄÄn, kukapa sen voi varmasti sanoa. KyllÄhÄn se oli tehnyt paljon pahaakin, monta tÄyttÄÄn oli tyhjentÄnyt, kun nÄet oli toisinaan niin innostunut hiiloksessa poristessaan, ettÄ sen sisus oli ruvennut oikein kuohumaan kiivaudessaan…

Kuhmuinen ja ryppyinen sen oli vain kuve. Nokkakin siltÄ oli puolitiestÄ poikki musertunut ja, siksi ei sitÄ voinut koskaan panna ihan tÄyteen. Toinen korva siltÄ oli myÖs katkennut ja oli tÄytynyt sen vuoksi kaivaa reikÄ sen harteihin. ReikÄÄn oli pujoteltu rengas jÄniksen langasta ja samasta aineesta oli laitettu ripa, jonka toinen pÄÄ oli kiinni renkaassa.

Sitten siinÄ oli vielÄ pari lÄpeÄkin, toinen uurteissa ja toinen harteissa, jotka molemmat aina tÄytyi paikata ruisjauhoista tehdyllÄ taikinalla.

EihÄn se siis ollut ihme, jos Katria harmitti, ketÄpÄ meitÄ muitakaan kuolevaisia ei olisi harmittanut hÄnen sijassaan. EihÄn sitÄ kehdannut puhdistaakaan tuommoista roseloa ja siksi se sai olla niin mustana kuin vain tahtoi.

HÄvettihÄn se toki tuodessa sitÄ vielÄ vieraitten nÄhtÄville. HÄvetti se, vaan minkÄpÄs sille voi, kun ei ollut parempaa.

Mutta Katri heitti sen koko hÄpeÄn Aatunsa niskoille. Jokaiselle vieraalleen, jolle keitti kahvia, selitti hÄn Aatua monta kertaa pyytÄneensÄ uuden pannun ostoon, mutta eihÄn se jÖrÖkki vÄlittÄnyt mitÄÄn, vaikka olisi minkÄkinlainen tarvis. Luulisi tuon toki vÄhÄn hÄvettÄvÄn, vaan mitÄpÄs ne miehet vÄlittÄvÄt…

Monta kertaahan se sanoikin Katri Aatullensa siitÄ samasesta asiasta. Koetti saattaa asian ihan selvÄÄn valoon, ettÄ Aatukin sen ymmÄrtÄisi, mutta vielÄkÖs se… MÖkÖttihÄn vaan!

— NiitÄ joutavia hÄn! — sanoi Aatu.

NiinhÄn ne miehet luulevat, ettÄ se on vaan joutavaa, joka kuuluu vaimon alalle. Katrin pisti oikein vihaksi tuommoinen jÖrÖmÄisyys ja hÄn meinasi sanoa Aatulle ihan vasten suuta, vaan sikseenhÄn se sentÄÄn aina jÄi. Niin monta vuotta se pannu oli jo ollut semmoisena, ettÄ Katri ei oikein varmasti muistanutkaan, ja sittenkin sanottiin vaan, ettÄ "mitÄ joutavia".

Se nyt vaan on semmoinen asia se, ettÄ se pannu tÄytyy saada, "vaikka nuha nassakasta lÄksisi", ajatteli Katri ja hÄn oli semmoinen eukko, joka pani pÄÄtÖksensÄ toimeen.

Onneksi oli Katrilla neljÄ lihavaa ja kaunista kanaa, kaksi valkeaa ja kaksi ruskeaa. (Oli hÄnellÄ kiiltÄvÄhÖyheninen kukkokin, mutta se nyt ei tÄhÄn kuulu, kun se ei kuitenkaan muninut.) Ne kanat kun kevÄÄllÄ alkoivat munia, niin Katri sÄÄsti munat ja vei pappilaan. Rahat hÄn pani sÄÄstÖÖn.

Ja rahakasa kasvoi yhÄ villalankaisessa pussissa, kamuvakan nurkassa, tuvan perÄpenkin karsinalasin puoleisessa pÄÄssÄ… VÄlistÄ tÄytyi Katrin aina katsoa pussin kiiltÄviÄ hopearahoja ja silloin niitÄ kuvasteli mielessÄ niin ihmeen paljon hyviÄ ostettavia: milloin tuntui olevan ostettava mustapohjainen ja valkokirjainen karttuuninen pÄÄliina ja milloin mitÄkin. Mutta sitten kun hÄn taas muisti semmoisen kirkaskylkisen kahvipannun, niin lankainen kukkaro sai pitÄÄ sisÄltÖnsÄ, vielÄpÄ vahvistui ja lihoi lihomistaan.

Ja tuskin oli kesÄ puolivÄlissÄ, kun Katri meni kauppamieheen ja osti sieltÄ ihan uuden kahvipannun. Se pannu oli ihan eheÄ joka paikasta, eikÄ siinÄ ollut ruutuja eikÄ rÖykkÖjÄ ja ripakin siinÄ oli oikein sepÄn tekemÄ ja ehyt.

Kun Katri tuli kotiin, pani hÄn sen uuden pannun salaa hiillokseen. Kuinka sievÄsti se kÖkÖtti siinÄ hehkuvan punaisen hiilloksen varassa ja porisi sitten vielÄ niin kumisevalla ÄÄnellÄ!

Sitten otti Katri pannun pois tulelta ja kÄtki uunin suuhun piiloon. KÄvi kutsumassa Aatua tupaan, se kun siellÄ navetan edessÄ havuja hakata raksutteli.

— Tule tupakalle!

Aatu ajatteli, ettÄ mitÄhÄn se taas siellÄ… MenihÄn kumminkin, kun kerran kutsuttiin.

Katrilla oli jo kupit pÖydÄllÄ valmiina, kun Aatu tuli.

— Noo, kahvikestitkÖ tÄÄllÄ?

— NiinpÄ tÄssÄ, sanoi Katri ja hymyili hyvin salaperÄisesti. Se tuntui niin somasti hytkÄyttÄvÄn ruumista, kun ajatteli Aatun hÄmmÄstystÄ uuden kahvipannun nÄhtyÄÄn.

Ja hÄn meni uunin luo, otti aarteensa uunista ja hyvin mahtavan nÄkÖisenÄ pÖydÄlle kantaa kekutteli. Katsoi Aatua silmiin, ettÄ mitÄhÄn tuo virkkaisi.

— Nooh — — mistÄ se nyt tuli?

— Luuletkos sinÄ minua niin mitÄttÖmÄksi, ettÄ minÄ en saisi…
Saanhan minÄ!

Ja Katri selitti, kuinka hÄn oli hankkinut ja sÄÄstÄnyt, ja nyt se oli siinÄ se pannu kuin olikin, vaikka ei miehessÄ ollut laittajaa…

— Pyyh, sanoi Aatu.

SiinÄhÄn se nyt oli se uusi pannu. Kuinka herttaiselta se siitÄ kahvikin muistui! Niin, parempaahan se nyt toki oli kuin vanhasta tinaamattomasta rÄhjÄstÄ.

Kun pannu saatiin tyhjÄksi, kopisteli ja huuhtoi Katri tarkkaan perskat sen sisÄstÄ. PÄÄltÄkin kuurasi niin kirkkaaksi, ettÄ se vÄlÄhteli kuin kulta. Sitten se pantiin nurkkahyllylle hyvin keihkeÄlle paikalle.

Ja tulevaksi sunnuntaiksi kutsui Katri kokoon ystÄvÄnsÄ ja naapurimÖkkien vaimot. HÄn keitti heille kahvia sillÄ uudella pannullaan ja selitti sen itse hankkineensa, vaikka Aatulla ei ollut niin paljon tolkkua…

Piippuni.

Yksi ainoa on vain maailmassa, jota minÄ oikein sydÄmestÄni rakastan. HÄnen kerallaan kÄsi kÄdessÄ tuntuu niin turvalliselta elÄmÄn murokkoisten urien kompuroiminen. Se yksi on oma rakas piippuni. Kun minÄ olin vielÄ hyvin pieni, tein minÄ kovasta niverÄkoivusta hyvin suuren piipun. Sen keralla minÄ nousin kotimÖkkini luona olevalle korkealle mÄelle ja tein siellÄ tuuheista kuusen naavoista hyvin pitkÄn parran. Sitten kun minÄ siitÄ suuresta niverÄkoivuisesta piipustani vetelin hyvin suuria savuja, niin ne savukiehkurat pÖllÄhtelivÄt mustina, leveinÄ pilvinÄ taivaalle.

Sitten minÄ hakkasin reijÄn suuren onton kuusen kuupeeseen… sinne minÄ kÄtkin sen niverÄkoivuisen piippuni ja tukkesin reijÄn kuusen kaarnalla. Se oli salainen piilopaikka, johon minÄ sen niverÄkoivuisen piippuni kÄtkin, ja siksi minÄ piirustin suurilla kirjaimilla kuusen kaarnaan reijÄn ylÄpuolelle:

"SalapÖnttÖ, jossa sÄilytetÄÄn yksi salainen piippu."

Ja kun minulle joskus sattui tulemaan ikÄvÄ, nenin minÄ salapÖnttÖni luo ja pÄÄstelin varovasti pois kaarnaisen peitteen. Otin sitten kuusen ontelosta sen niverÄkoivuisen piippuni, pakkasin siihen isÄvanhani massista hivellettyjÄ kessun rouheita ja pullauttelin pilvenkaltaisia haikuja.

Sitten kun minÄ lÄksin vaeltamaan kohden kaukaista maailman rantaa, otin minÄ seuraani sen oman rakkaan piippuni. Kun tuli vastaani eksyttÄviÄ tien haaroja, istuin minÄ mÄttÄÄlle ja kaivelin sen rakkaan piipun poveltani. Ja sitÄ kun minÄ hetkisen hellÄsti suutelin, selvitteli se hennon jÄrkeni ja minÄ osasin oikealle tielle.

Toisinaan sattui tuulispÄiden tuimasti tuprahdellessa synkÄn elon korven kuusia pÄÄlleni rutjahtamaan. Mutta niidenkin alta minÄ selvisin, kun muistin vain tuprauttaa muutaman pehmoisen savukiehkuran niverÄkoivuisesta piipustani.

Ja kun joskus sattui hieman valoisampiakin pÄiviÄ, niin kaksin me niistÄkin nautittiin. Onnikin tuntui onnelta vasta vienosti leijailevain savupilvien suvannossa.

Armas piippu! SinÄ rehellisin taistelukumppani ja uskollisin ystÄvÄ, sinÄ ainoa armaani elÄmÄssÄ ja kuolemassa! Kuinka monta hyvÄÄ tyÖtÄ olet minulle tehnyt, kuinka monta onnellista hetkeÄ valmistanut ja kuinka monta sinÄ niitÄ vielÄ valmistat!

Ihanain savupilviesi suojassa minÄ unholan kovan kohtaloni ja elÄmÄn sotkuiset vyyhdet. Tuossa sinÄ nytkin lepÄÄt edessÄni pÖydÄllÄ ja tarjoot palvelustasi, odotahan vaan vÄhÄn, niin minÄ taasen sinun ylennÄn hampaihini!

Jos minulla olisi vÄhÄn sointuvampi ÄÄni, niin minÄ laulaisin pitkÄn virren sinun ylistykseksesi. MinÄ antaisin koko maailman tietÄÄ, miten suloinen sinÄ oikeastaan olet — ja minÄ laulaisin sinun pÄÄhÄsi kauniit hopeiset helat ja pitkÄn kulta-helaisen varren!

SinÄ rakas, herttainen piippu! Tule tÄnne jo sieltÄ pÖydÄltÄ! MinÄ tahdon sinua kerrankin oikein hellÄsti suudella.

RÖkkilÄn vaari.

Silloin oli kevÄt ja ihan samanlainen, kun kevÄÄt ovat tavallisesti. Lumi oli jo lopuilleen pois hiutunut, pienoinen nietos oli vain siellÄ tÄÄllÄ aitavarressa. Olipa muudan Äkiytynyt jÄÄmÄÄn tuvan perÄÄnkin, vaikka isÄukko olisi sitÄ siitÄ koettanut hÄvittÄÄ tuhkaa kylvÄmÄllÄ. Pellot olivat yhtenÄ vellinÄ ja pihamaakin oli vielÄ ihan mustana, joku nurmen tÄpe vain nÄytteli terÄvÄÄ kÄrkeÄÄn.

MeistÄ lapsista se oli kiusoittavaa semmoinen kesÄ, kun joka paikka oli niin pahasiivoista, ettÄ Äidin tÄytyi meidÄt kieltÄÄ tykkÖnÄÄn ulos menemÄstÄ. YskÄÄ olisi vain muka hankittu ja ryvetetty liinaisten paitojen helmat ihan pahanpÄivÄisiksi.

Ja me olisimme silloin suoneet olevan ihan tÄyden talven, jotta olisi saanut kotirinteellÄ kelkkoineen mÄkeÄ sujautella. Riihen perÄstÄ, korkean heinÄhaasion luota lÄhteÄ hurottamaan, hurottaa lumella peitettyjen raunioiden ylitse, jossa niin somasti aina kelkkaa leiskahutti — ja sitten alempana jalalla kammeta vÄhÄn oikeaan, ettei kelkka pÄÄsisi aitaa puskemaan. Sattuihan siellÄ joskus saamaan kuperkeikankin, ja silloin se tahtoi vÄhÄn niinkuin itkettÄÄ, mutta naurukin joutui samalla itkua sokaisemaan.

Niin, mutta nytpÄ ei ollut talvi, eikÄ edes kesÄkÄÄn, olihan vain semmoista mustaa — ei mitÄÄn, toisinaan vain vÄhÄn vesisateen tiherrystÄ. Tuvassa tÄytyi vain pysytellÄ, pÄivÄkaudet vedellÄ puuhevoista ja tyÖnnellÄ tuolia selÄlleen kaadettuna. VielÄpÄ Äiti muisti paljon useammin kÄskeÄ kirjaakin kÄteen ottamaan, kun oltiin aina siinÄ silmien edessÄ.

Äiti kielsi vielÄ ottamasta ruohoisia kÄÄmin pohjallisiakin siskon kangastuolien korvakkeessa riippuvasta kÄÄmivasusta. SiinÄ sitÄ toki olisi ollut vÄhÄn huvituksen vaihtelua, kun olisi niistÄ pyssyjÄ valmistanut.

— Suotta sÄrette vaan pohjallisia, sanoi Äiti.

Mutta joskus me kuitenkin saatiin tehdÄ hyÖkkÄys kÄÄmivasulle. Silloin kun ei ollut Äiti eikÄ sisko tuvassa…

Olin nytkin ihan koko aamupÄivÄn odottanut semmoista loma-aikaa, mutta ihan kuin kiusaa tehden istui sisko vaan kangaslaudalla. MinÄ seurasin hyvin tarkkaan, milloin sisko sai aina kÄÄminsÄ loppumaan, ottaisiko se uuden vielÄ vai lÄhtisi ulkona pistÄymÄÄn. Uudenhan se aina otti ja alkoi kutoa paukutella.

Mutta viimeinkin! Viimeinkin jÄtti sisko sukkulaisensa kankaan pÄÄlle siihen pÄnnÄrien viereen ja alkoi ulos sipsutella. Silloin se oli toivottu hetki tullut… ei muuta kuin tuoli jalkojen alle ja pyssyn raaka-aineita ottamaan!

Kiire oli toimessa. Peloitti, jos hyvinkin tulevat, jÄÄ tyÖ tÄyttÄmÄttÄ ja hyvÄssÄ lykyssÄ saa vielÄ tukkapÖllyn palkastaan. Äiti etenkin jos sattuu tulemaan… kyllÄhÄn se hennosi tukasta pÖlyyttÄÄ siskokin, mutta ei se hÄnen kurituksensa toki tehnyt niin kipeÄÄ, oli vain paremmin leikin tekoa.

Mutta siinÄ kiireessÄ ei joutanut oikein vakavasti tyÖskentelemÄÄn.
Tuoli sattui kaatumaan ja pyssymestari maahan nuuskalleen.

Aijoin ensin panna nauruksi koko asian, mutta sitten rupesin olkapÄÄssÄni tuntemaan kipua. Ja se koskikin niin kovasti ettÄ tÄytyi pÄÄstÄÄ surkea valitusvirsi kuuluville.

— Äitii —!

Äiti tuli. Kopeloivat miehissÄ olkapÄÄtÄni ja loppupÄÄtÖs oli se, ettÄ isÄ otti minut selkÄÄnsÄ ja lÄksi RÖkkilÄn Tahvon luo kantaa reksuttelemaan. Tahvo nÄet tunnettiin hyvin taitavaksi semmoisten jÄsenvikojen tÄsmimisessÄ.

MinÄ puolestani en ollut oikein selvillÄ koko Tahvosta, mutta isÄni selÄssÄ yksin ihmettelin asian laitaa. Olikohan se samallainen tahko, jolla oli tahkottu SeppÄ-Antin minulle tekemÄÄ veistÄkin… Tahtoi pelottaa, ettÄ jos minuakin rupeavat tÄssÄ muun hyvÄn pÄÄlle vielÄ tahkoamaan.

— Onko se se sama tahko, jolla veitsiÄkin tahkotaan?

EihÄn se kuulunut tahko olevan, mutta semmoinen hyvÄ vanha vaari, Tahvo nimeltÄÄn. MinÄ kuvittelin hÄntÄ, miten parhaiten osasin, arvelin ettÄ totta kai hÄnessÄ tÄytyy olla jotain semmoista pyÖreÄÄ ja tahkon tapaista, koska on nimikin vÄhÄn sinnepÄin vivahtava. Olisiko kasvot ehkÄ vÄhÄn tahkon nÄkÖiset, paitse ettÄ niissÄ tÖyhÖttÄÄ pitkÄ valkonen parran hÖyvÄlÄinen.

— Onko sillÄ tahkolla partakin?

Kuului olevan parta. — Kuului olevan hyvÄ vaari. — Kuului kivunkin vÄhentÄvÄn kÄdestÄni.

Yltyi siitÄ isÄni vaarin elÄmÄn tarinaa kertoilemaan. Kertomus ei tuntunut mielestÄni oikein "kansantajuiselta", mutta sain kuitenkin sen verran selville, ettÄ Tahvo oli ollut vain kÖyhÄ poika alkujaan, raataen ja sÄÄstÄen oli omaisuutensa hankkinut. Itse oli ollut isÄntÄnÄ ja emÄntÄnÄ, lehmÄn lypsyÄ ja leivÄn tekoa varten oli vain tÄytynyt pitÄÄ naispalvelijaa, mutta itse oli ukko aina keittÄnytkin.

Vasta vanhoina pÄivinÄÄn oli Tahvo tuonut vanhan lesken RÖkkilÄÄn emÄnnÄksi, ja leski oli tuonut jo tullessaan kaksi poikaa, joista nyt kuului toinen olevan RÖkkilÄssÄ isÄntÄnÄ. Nyt kuului nuori isÄntÄ vaimoineen hyvin huonosti vanhaa vaaria kohtelevan.

IsÄn pakinoidessa oltiin jo vaellettu RÖkkilÄn nÄkyville. Talo oli jo ihan kelkkeÄsti nÄkyvissÄ harmaine rakennuksineen ja tuohikattoineen keskellÄ vetelÄin peltojen. Talo sijaitsi peltoja hieman korkeammalla penkereellÄ ja minusta nÄytti vÄhÄn semmoiselta, ettÄ se harjanne siinÄ ei olisi voinut tulla toimeenkaan ilman tuota taloa, ilman harmaita aittoja, navettaa, tallia ja tuparakennusta.

Jouduttiin siitÄ taloon ja me isÄukon kera astuttiin tupaan kÄsi kÄdessÄ. Silmiini pisti ihan ensiksi valkohapsinen ja harmaapartainen ukko pÖydÄn pÄÄssÄ verkkoa pistelemÄssÄ.

Kuultuaan asiamme tuli ukko kÄttÄni koettamaan. Vesi tirahti silmistÄni ja vÄlistÄ tÄytyi ihan ÄÄneen ÄlÄhdellÄ ukon kopristellessa… oikein teki mieli suuttua suhahtamaan..

Vihdoin hÄn toki lakkasi, kÄÄri huivilla kÄden kaulaani ja mÄÄrÄsi sen siinÄ pidettÄvÄksi.

Luulin jo pois pÄÄsevÄni, mutta sitten huomasin ettÄ olin suuresti erehtynyt. IsÄni ja vaari rupesivat keskenÄÄn pakinata pitÄmÄÄn, puhuivat niin tanakasti ja tosissaan, ettÄ se on syÖpynyt jotenkin tarkkaan muistooni.

Nuorta kansaa he etenkin moittivat tavoistaan. On vainen palvelijatkin valmiit murisemaan ruuan huonoudesta, tyÖn paljoudesta ja lepoaikojen lyhyydestÄ, mutta olisivatpas elÄneet hekin jonkun kuutisen seitsemisen kymmentÄ vuotta ennemmin, niin eivÄt varmaan kykeneisi henkeÄÄnkÄÄn vetÄmÄÄn. Ja Tahvo syÖpyi kertomaan:

— KyllÄ muistuu mimmoista oli ennen, kun tÄtÄkin vÄhÄÄ kontua kokoon haalittiin. Maanantaiaamuna kun lÄksi useiden virstain pÄÄhÄn paloakin kyntÄmÄÄn, sai selkÄÄnsÄ tuohisen kontin, joka oli tÄytetty pelkÄllÄ petÄjÄisellÄ. Usein viikkokauden sai siellÄ sydÄnmaalla elellÄ ja tulla toimeen miten hyvÄnsÄ. TyÖstÄ pÄÄstyÄÄn ja heponsa laitumelle laskettuaan otti leipÄpalasen hyppysiinsÄ ja lÄksi ahoa astelemaan. SieltÄ nappasi marjan sÄrpimekseen, jos oli, mutta jos ei, niin tÄytyi tyytyÄ ilmankin. Jos nuori nouseva sukupolvi olisi nÄhnyt ne ajat, niin eipÄ enÄÄ tÄllaisilla selvÄn leivÄn pÄivillÄ valittaisi. — EipÄ valittaisi!

— VielÄ tÄssÄ pari vuotta jÄlelle pÄin minÄkin jaksoin nousin ylÖs yhden, kahden aikaan aamusilla ja kÄvin puu- eli heinÄkuorman hakemassa, ennen kun tulin muita herÄttÄmÄÄn. Panin silloin hevosen syÖmÄÄn toisten hevosten joukkoon ja lÄksin uudestaan tyÖhÖn muiden mukana. Hevoseni oli kuitenkin paremmassa kunnossa kuin nykyisten renkien jouten olevat syÖttilÄÄt. — Niin sitÄ on taloa hankittu, mutta nyt nuo jo nÄkyy voimat vÄhenevÄn ja miehuus pois katoavan…

MeitÄ vieraita kutsuttiin kahville ja sen perÄstÄ lÄhdettiin vihdoinkin kotiin. Kotiin kÄvellessÄ puhui isÄ vielÄ rÖkkilÄisistÄ, moitti sitÄ ettÄ niin huonosti vaaria kohtelevat ja ihmetteli, ettÄ ennen niin varakas talo nyt on jo saatu velkaiseksi. Mutta minun muistooni syÖpyi Tahvo syvemmÄlle, kuin mikÄÄn muu siihen astisesta elÄmÄstÄni.

* * * * *

Parin viikon perÄstÄ puhuivat kaikki kotonani kÄyvÄt vieraat, ettÄ
RÖkkilÄn Tahvo on tullut hulluksi.

En ymmÄrtÄnyt, mitÄ se hulluksi tuleminen merkitsee. Mutta muuanna kevÄtkesÄn poutaisena pÄivÄnÄ satuin sen nÄkemÄÄn.

Me pehertelimme suuressa multahaudassa, josta oli kaikenmoisiin kotitarpeihin hiekkaa vedÄtetty. Mullasta teimme uunia ja kaikenmoisia ja ikÄvÄstÄ ei ollut tietoakaan.

Mutta katajikosta alkoi kuulua outoa rusketta. SÄikÄhdimme, ettÄ sydÄn oli ihan kurkkuun kohota.

Silloin nÄimme RÖkkilÄn Tahvon. Kasvot olivat paljon laihtuneet sitten viime nÄkemÄni ja parta, se kaunis harmaa parta oli hyvin pahassa siivossa. HÄn hymisi hiljaa itsekseen kÄvellessÄÄn pitkin katajikkoa, riipien katajoista neuloja ja kylvÄen niitÄ tÄydessÄ toimessa maahan.

Me kyyristyimme mutahautaan piiloon ja vanhus ei meitÄ huomannut.
Jatkoi vain peltonsa siementÄmistÄ ja katosi viimein katajikkoon.

RÖkkilÄn Tahvo puhui pÄivÄt pÄÄstÄÄn tuulia taivaita, joista ei kukaan sanonut paljon mitÄÄn ymmÄrtÄvÄnsÄ. Viimein hÄntÄ ruvettiin pidÄttÄmÄÄn tuvassa, kun muuten olisi huipotellut vain yhtenÄÄn metsissÄ. Tahvo sanoi tahtovansa vain mennÄ pois ihmisten vastuksina olemasta ja pyrki karkaamaan. Sanoi tahtovansa mennÄ pois omaan kotiinsa, siihen, jonka hÄn oli rakentanut.

— Nouse, Tiina, lypsÄmÄÄn lehmiÄ… kas kuinka paljon Mansikki lypsÄÄkin! — Hoi, — tuokaa raintaa… tuokaa saavia… huh — Voi kun se nyt lypsÄÄkin paljon… koko maa kÄy ihan valkeaksi! HyvÄnen aika, nyt se on jo pukki… elÄ tule mokoma, miniÄn ruoja… hui, — hui — kÄÄrmeitÄ… kÄÄrmeitÄ… kÄÄrmeitÄ… St, st, st…

TÄmmÖisiÄ hÄn houri pÄivÄkaudet ja pyrki kotiinsa menemÄÄn. VÄlistÄ oli levollisempi ja silloin puheli pelloista ja kauniista viljapelloistaan.

Voi kun siitÄ ruojasta oli talon vÄelle vastusta, emÄnnÄlle etenkin!
MitÄ tehdÄkin mokomalle hylkiÖlle…

Ja he kÖyttivÄt Tahvon nuoralla kÄsistÄÄn kiini vanhan kammarin nurkkaan ja antoivat olla onnensa nojassa, veivÄthÄn vÄhÄn syÖtÄvÄÄ.

SittenhÄn siitÄ mokomasta oli rauhassa! Pian riutuivat Tahvon voimat, ettÄ hÄn ei tarvinnut enÄÄ kÖysiÄ. HÄn sai maata oikein sÄngyssÄ tuvan ovensuunurkassa ja siinÄ houria houreitaan.

Muutamana aamuna kun RÖkkilÄn talon vÄki jo oli aamiaisella, kÄski emÄntÄ palvelustytÖn viedÄ vaarillekin "vÄhÄn leipÄÄ" sinne ovensuunurkkaan. TyttÖ puisteli Tahvoa kotvasen, mutta ei saanut liikahtamaankaan.

Autiolla.

EnhÄn minÄ voi oikein selvÄÄn itsekÄÄn kÄsittÄÄ, mitenkÄ sitten muille selittÄÄ, mikÄ lumousvoima sillÄ Autiolla on oikeastaan. Se on kyllÄ tuntuvinaan selvÄltÄ, ettÄ paikan viehkeys on vain mehevÄssÄ luonnossa ja kyllÄhÄn siellÄ on sitÄkin… mutta on siinÄ Autiossa jotakin muutakin kuin tavallisissa kukkivissa maisemissa. SiellÄ tuntee sydÄn semmoista lÄmmintÄ, pyhÄÄ kÄden koskettelemista ja silmÄin edessÄ nÄyttÄÄ olevan kirkkaimmalla pÄivÄpaisteellakin hennon hentoa utua, jossa vÄreilee nÄkymÄttÖmÄin keijukaiskuvien hienoja vÄrivivahduksia. Niin — no siellÄ on nyt vain jotain semmoista, jota ei oikein jaksa ymmÄrtÄÄ.

Autio ei ole edes niin erittÄin kaunis paikkakaan, paljonhan niitÄ on kauniimpia. Onhan siellÄ kyllÄ tuoresta ja vihantaa nurmikkoa, jonka latvojen tasalta pilkistelee tuhkatiheÄssÄ sinisiÄ ja valkoisia pikkukukkasia. Sitten on muutamia leveitÄ leppÄpehkoja, puolikymmentÄ ritvaoksaisia koivun hÖyvÄlÄistÄ ja suuri summaton humiseva petÄjÄ.

PidÄnhÄn minÄ paljon siitÄ nurmikosta ja puista, petÄjÄstÄ etenkin. Minusta tuntuu, kuin se olisi siihen kasvanut jonkun sÄÄdÖksen pakoittamana, muistopatsaaksi sillÄ sijalla elÄneille. PetÄjÄ on tuvan uunin sijalla… sanovat sen siksi kasvaneen, kun uunissa on ennen vanhaan paistettu pettuleipiÄ.

Niin, niitÄ muistoja! MinÄhÄn luulen, ettÄ nuo muistot menneistÄ raatajoista minua juuri tÄÄllÄ viehÄttÄvÄtkin. Tuntuu kuin ritvaiset koivut ihan tuoksuisivat mennyttÄ aikaa vasten kasvoja ja kuin ne olisivatkin vain varjokuvia kaatuneista vanhuksista.

Ja minusta tuntuu vielÄ, kuin ne kaatuneet olisivat olleet paljo parempia kuin me nykyiset. LepÄnlehtien lemusta kehittyy se semmoinen kÄsitys, tuoksahtaa sydÄmeen ja sinne syÖpyy ja hautautuu. Kuvittelen entisten elÄjÄin elÄneen semmoista tarumaisen kaunista elÄmÄÄ, eikÄ tÄmmÖistÄ jyrinÄÄ ja turhanpÄivÄistÄ touhinaa.

Summaton joukko mielikuvia vaeltelee ajatuksissani siellÄ pensaitten varjostamalla Autiolla. Ja ne ovat kauniita kuvia, koko elÄmÄkin siellÄ kuvastaa niin mehevÄltÄ ja sopusointuiselta.

EikÄ niitÄ kaikkia voi niin tarkasti selitellÄ, ettÄ sen toinenkin ymmÄrtÄisi. Kuitenkin tuntuu ihan nautinnolta, kun sitÄ edes koettaa kuvailla. Ja sitten koetettua tuntuu se leppÄpensaitten varjostama Autio vielÄkin runollisemmalta ja rakkaammalta…

Tuoksahdelkaa vaan te kukat, vihertÄkÄÄ nurmet ja lepatelkaa leppien lehdet! PeittÄkÄÄ verhoonne menneitten maan isien muistot ja tehkÄÄ ne hyvin hÄmÄriksi. Antaa peittyÄ vain askeleitten, valkoisten ja mustien! Me teutaroimme tÄÄllÄ uusia tuoreita askeleita, joita taasen kÄtkevÄt uudet kukkaset, kasvaneet pehmittÄmiimme penkereihin.

Jaakko JyrylÄinen.

Jaakko JyrylÄinen seisoi hovin herran kammarin oven poskessa. Seisoi kuin jÄykkÄ savolainen konsanaan, ei kumarrellut eikÄ pokkuroinut.

— No, mitÄs se Jaakko?

— PyytÄisin herralta, jos saisin kÄydÄ torpan tekoon Kirveskorven kuusikkoon?

Herran suupielissÄ vÄreili ivallinen hymyily ja silmÄt tÄhtÄsivÄt
Jaakkoon niin nauravan nÄkÖisinÄ.

— Jassoo, vai torpan tekoon!

— Niin —

Herra lupasi. Lupasi viljellÄ kymmenen vuotta arennitta.

Ja Jaakko nosti suuren, tuliterÄn kirveen harteilleen. Korpeen astui, tyÖn alotti.

Kuuset tunsivat navakoita iskuja kupeissaan ja paukahdusten kaiku vaelteli pitkin saloja. Hongat horjuivat, kuuset kupsahtelivat rysÄhdellen pitkÄkseen.

VyÖtÄisiÄÄn myÖten taarusteli Jaakko hangessa ja kuusista lupsahteli niskaan suuria lumipaloja. Leudolla sÄÄllÄ sulautui lumi pukuun ja jÄÄtyi iltapakkasella.

Mutta korvessa aukea leveni. Havut pantiin kasaan, kuusista tehtiin hirsiÄ ja sÄrettiin aidaksia, koivuista hakattiin halkoja.

Kun pÄivÄn kajo aamulla alkoi roihuta kuusten latvoilla, astui Jaakko korpeen, ryskytti siellÄ pÄivÄn ja palasi, kun illalla kuusten lehvÄt rupesivat tummentumaan.

Kun kevÄtpÄivÄt rupesivat korvessa kuusten juuria paljastelemaan, oli
Jaakko jo ison aukean reunassa.

Silloin tuvan pohjakehikko perustettiin. Kirves paukkui taas, suuri puinen moukari jyrÄhteli ja tuvan nurkat rupesivat korkenemaan.

SeinÄt salvottiin, harjaorsi nostettiin. Sitten tÄytyi lÄhteÄ hovin herran tyÖhÖn leipÄÄ ansaitsemaan.

Jaakko kynti ja niitti hovin herralle, mutta niittÄessÄÄn ja kyntÄessÄÄn ajatteli uuden tuvan tekoa. Ajatteli ovea ja ikkunoita, olematonta kattoa ja uunia.

Mutta kun saatiin hovin herran viljat kootuksi, meni Jaakko taasen tuvalleen. Teki uunin, ovet ja ikkunat. Kalkutteli kouruja katoksi, laittoi lattian ja laipion.

Sitten teki navetan pyÖreistÄ puista ja toi navettaan hovin herralta ostetun vasikan. Tupaan toi Jaakko pirteÄposkisen eukkonsa ja parkuvan pojan.

Uuden tuvan uuni lÄmpisi ja lakeistorvesta tuprusi savupatsas kohden korkeutta.

Jaakko itse tarttui rautakankeen ja lapioon, hakkasi juuria, kaivoi maata, vÄÄnteli kiviÄ ja soreita ojia ilmestyi suon reunamalle.

Mutta Liisa-eukko tarttui kuokkaan ja pÖyhÖtteli maan sitkeÄÄ kamaraa.
Saatiin sarka valmiiksi ja toinen kiehkesi perÄstÄ.

Sitten tuli talvi. Liisa kehrÄsi hovin emÄnnÄlle ja Jaakko myllÄsti kuusikossa.

PitkinÄ puhteina puheltiin ja tuumittiin. Totisina tuumittiin ja vÄlistÄ oikein innostuttiin tulevaisuuden suunnitelmista. PitkÄt illat ja pitkÄ talvi meni kuin siivellÄ hivaisten.

Ja kevÄÄllÄ taas kuokittiin ja kaivettiin. KesÄllÄ oltiin tyÖssÄ hovin herralla. SyksyllÄ kylvettiin ruista ja kylvÖkselle kohosi hentoja oraita. Hovin herra kÄy katsomassa. HÄn hymyilee, mutta ei hymyile ivallisesti.

* * * * *

Kuluu viisi vuotta. Hovin herra kÄy taasen korpeen katsomaan.

HÄn lÖytÄÄ suuren peltoaukean, jossa kasvaa hento-olkisia rukiin aaluvia. Rukiin pienet tÄhkÄt tÖkÖttÄvÄt pystyssÄ kuulean syyspÄivÄn paisteessa.

Viime yÖnÄ oli liikkunut halla ja korjannut viljan… sen saman se oli tehnyt joka syksy ennenkin.

Herra pudistaa pÄÄtÄÄn ja menee matkoihinsa.

Mutta Jaakko puree pettua ja pettuleivÄn syÖtyÄÄn astuu nevalle kirves ja lapio kÄdessÄ.

Liisa kÄy keralla kuokkineen.

* * * * *

Ja taasen kuluu vuosia nelonen, viitonen. Hovin herra kÄy korpeen katsomaan.

Hovin herra lÖytÄÄ pellot entistÄÄn avarammat ja pelloilla kasvaa sakeassa jykeviÄ olkia ja olkien latvoissa tÄytelÄiset tÄhkÄpÄÄt.

Herra kuulee kopseen kuusikosta ja kÄy Jaakkoa katsomaan. SieltÄ lÖytyy laihakasvoinen mies, joka kaivaa ojaa kuusikkoon.

Herra katsoo ilosta sÄihkyvin silmin viljapeltoa ja sitten kÄÄntÄÄ katseensa Jaakkoon.

— Sulla on tÄÄllÄ mehevÄ viljamaa.

— Jumalan kiitos, hÄn on kasvun lahjoittanut!

— TÄstÄ lÄhtein saa Jaakko antaa minulle puolet viljasta.

Jaakon rintaa tuntuu jokin ulospÄin pullistavan, mutta tyynenÄ hÄn virkahtaa:

— Pelto on vasta ensikerran tÄyden viljan kantanut, halla on tÄhÄn asti korjannut ainoankin.

Herran silmÄt silloin sÄkenÖivÄt ja ÄÄni vihasta vÄrÄhtelee.

— Ensi kerran tai toisen, se ei kuulu minuun. Maa on minun, maksa puolet, tahi astu taipaleelle!

Ja vihasta punoittavin kasvoin kÄy herra matkoihinsa, HÄnen omallaan on rehennelty, hÄnen omistusoikeuttaan on loukattu…

Jaakko on allapÄin ja mietteissÄÄn. Jakaisiko toiste herran kera kahtia, vai ottaisi kirveen olalleen, menisi toisen herran maalle ja alottaisi uudestaan?

Mutta ilta lÄhenee, tuulen henki tyyntyy ja pÄivÄ vaipuu ilman rannalle. Taivas selviÄÄ poutaan ja kylmyys panee kaiken elÄvÄn vÄrÄhtelemÄÄn…

Aamulla on kaikki jÄistÄ ja kuollutta. TÄhkÄt ovat tÖnkÖiksi kivettyneet ja pukeutuneet vaaleaan verhoon…

Halla on kÄynyt jaolla ja ottanut kaikki omakseen…

"Numero 34 Salonen".

Simo tallusteli likaista tietÄ muhkeata kasarmia kohden.

Asteli alakuloisena portista pihan puolelle ja hiipi arastellen hiekoitettua kÄytÄvÄÄ, suoriin riveihin istutettujen koivujen vÄlitse.

Ja ne saivat Simoon juhlallisen, kunnioittavan tunnelman, ne rakennukset. Mutta siinÄ tunnelmassa oli samalla niin raskasta, painavaa, masentavaa…

Simo oli tulossa sotamieheksi.

HÄn oli puettu sarkaan, karkeaan kotikutoiseen. Lapikkaat olivat jalassa, tervalla sivellyt, pÄÄssÄ oli pitkÄvillainen, lampaannahkainen lakki ja selÄssÄ tuohinen kontti.

Simo katseli ympÄrilleen, eikÄ tiennyt mihin menisi. Huuletkin kÄvivÄt siinÄ niin etsiviksi, hÖltyivÄt erilleen tuuman verran.

Muutaman rakennuksen ikkunasta nÄkyi hempeitÄ kukkasia, Valkosten uutimien vÄlistÄ. Simo seisottui, silmÄili sisÄlle ja sitten yksin tein muutakin ympÄristÖÄ.

Pahuus… mihinkÄpÄ siinÄ osasi!

Kulki siitÄ joku sotilas, herralta nÄytti, lieneekÖ ollut kapteeni vai… Valkonen nauha oli poikkitelasin sinisessÄ olkalapussa.

— Oisin sotamieheksi tulossa. MihinkÄhÄn minÄ oikein…

Ja Simo hivutti pitkÄvillaista lakkiaan oikealle korvalle.

— MenkÄÄ pataljoonan kansliaan!

Ja herra neuvoi, mistÄ sen lÖytÄisi. NÄkyi nauravan mennessÄÄn.

Simo pÄÄsteli kontin siteistÄÄn, heitti sen eteiseen ja astui sisÄÄn. SiellÄpÄs kuului olevan nimi kirjoissa… kolmanteen komppaniaan neuvoivat menemÄÄn.

Ovessa tuli vastaan joukko nuoria miehiÄ. Olivat samalla asialla kuin
Simokin.

Simo kÄveli sinne pÄin, jonne neuvoivat. Tuli pihaan, seisoskeli siinÄ konttineen ja katseli.

Komea oli hovi, suuret olivat ikkunat seinillÄ, mutta seinÄt tervatut. Piha oli sileÄ kuin kirkkotarha, ei nurmen tÄpettÄ missÄÄn, seinÄvarsillakaan.

Tulivat viimein kaikki katsotuksi, Simo jouti sisÄÄn.

Mutta sisÄssÄ sotilaat ivasivat pitkÄvillaista hattua ja tuohista konttia. — — —

Illemmalla saapui miehiÄ enemmÄn. KÄvelivÄt kaihoisina kartanojen ympÄrillÄ, olivat kuin siiville lyÖtyjÄ.

Mutta Simoon katsoivat kaikki syrjÄsilmÄllÄ, ivaava, halveksiva vÄre suupielessÄ.

Kun aika joutui, pantiin nuoret miehet riviin. Annettiin numerot sukunimen edelle, papin panema nimi sysÄttiin syrjÄÄn.

Neuvottiin vastaamaan "minÄ" ja huudettiin. Se oli pieni muistettava se sana, mutta ei sitÄ tahdottu muistaa.

Joutui vuoro Simon kohdalle.

— Numero 34 Salonen!

Simo oli ollut vÄhÄn ajatuksissaan. Kun kuuli sukunimeÄÄn mainittavan, kohotti pÄÄtÄÄn ja vastasi:

— On.

— Äh, nahjus! "MinÄ", eikÖ ole kÄsketty sanoa?! — Voi hemmetin herapekuna! Noinko se sitten on sotilaan kallo koipien vÄlissÄ lupottava. PÄÄ pystyyn, rinta ylÖs, vatsa sisÄÄn! Sotilaan rinta ei saa olla tehty puurovadista.

Ja aliupseeri tuuppasi Simon leukaa ylÖs, painoi hartioita eteenpÄin ja ryssÄsi nyrkillÄÄn vatsan kohtaa.

Nuo sydÄnmaan moukat olivat kuin elÄimiÄ, heidÄn kanssaan voi pusertaa rinnastaan sotilaallisen taisteluhalunsa. EihÄn sitÄ sivistyneempÄin kanssa sillÄ lailla kehdannut toki ensipÄivinÄ…

Mutta Simon kasvot sÄvÄhtivÄt punasiksi. KÄdet kupeella puristuivat nyrkkiin…

— "MinÄ", pitÄÄ sanoa! No, numero 34 Salonen!

Mutta Simolta ei kuulunut mitÄÄn. Huulet olivat puristuneet tiukasti yhteen.

— MitÄ! EikÖ kannata vastata!? Kaikkia pÖlkkypÄitÄ niitÄ tulee ihmisten ilmoihin! Maltahan… kyllÄ tÄÄllÄ semmoisista mutkat oijotaan… paremmistakin on oijottu.

Seuraavana yÖnÄ oli Simo putkassa.

Ja Simon rinta tuntui kiehuvan, tuntui tahtovan revetÄ tÄytelyyttÄÄn. Hetkiseksi vÄlÄhti kuva kotimÖkistÄ, siitÄ, jonne kulki vain mutkainen ura kuusikon vÄlitse, joka sekin oli talvella ummessa. Mutta kuva haihtui, kÄdet puristuivat nyrkkiin…

— Ennen vankeutta, kuin nÖyryyttÄ!

* * * * *

Sotilaat olivat saaneet sotilaan puvun. Puvusta ei enÄÄ voinut miehiÄ eroittaa, mutta Simo kun oli pÄÄssyt hampaihin, sai hÄn olla hampaissa, kÄsikaluna.

Ja Simo oli tullut ÄrtyisÄksi, kylmÄkiskoiseksi ja jÄykÄksi. Muita hÄn oli oppinut tuntemaan sortajikseen ja kohteli ÄkÄsesti; yhteen oli kiintynyt — sotilasten lainakirjastoon. SiellÄ oli uutta, ennen tuntematonta, mutta samalla ystÄvÄllistÄ, puoleensa vetÄvÄÄ.

Simo luki illoilla, luki ettÄ silmÄt punettuivat.

Mutta sotilaat Simoa kiusasivat ja hÄrnÄsivÄt ja siihen yhtyivÄt aliupseeritkin. Simo koitti olla heistÄ vÄlittÄmÄttÄ, mutta tÄytyi aina lopulta tuskastua.

Ja silloin kilvalla naurettiin. Tuhmahan hÄn oli, koska suuttui.

Oli tultu jo kevÄÄseen. Lumi oli juuri mailta huvennut, hiekka kuivanut kasarmin pihatantereella.

Oli oltu ensi kertaa kentÄllÄ harjoituksissa. Oli marssittu, temppuiltu ja "pikoonnattu"…

Oli komennettu rivi maahan mahalleen. Simon kohdalle oli sattunut suuri vesilÄtÄkkÖ ja Simo ei ollut siihen heittÄytynyt.

Simo oli saanut rangaistukseksi palvelusvuoroja.

SiinÄ oli siksi asian alkua, ettÄ kotiin tultua kyettiin Simoa "piruuttamaan". Ivattiin, naurettiin ja lopulta hÄrnÄttiin. Osaston pÄÄllikkÖkin oli osallisena.

Simo viimein suuttui. PÄÄllikkÖÖn viskasi vihansa.

— Sen koira! Ihmisten verta imet, vaikka tÄytyisi olla toisia asettamassa!

Aliupseeri tuli pÖyhkeÄnÄ Simon eteen.

— Olenko minÄ koira? Sanoppas kerran vielÄ!

Simon kasvoja hiveli aliupseerin ÄkÄiset hengÄhdykset.

— Koira olet… susi, syÖjÄ, raastaja…!

Ja Simon silmissÄ maailma pimeni. Nyrkistynyt kÄsi sysÄsi voimakkaasti "herraa" rintaan… Herraparka keuskahti selÄlleen.

HÄmmÄstyneinÄ seisoivat miehet. Mutta selvittyÄÄn aliupseeri meni kapteenin luo ja Simon tie johti putkaan.

Se ei ollutkaan ensimÄinen kerta. — — —

SiellÄ oli istuttu vihainen viikko, pimeÄssÄ putkassa, puolella ruualla.

Mutta viimein ovet avautuivat ja Simo sai astua ulos.

Nurmen tÄppeet pilkistelivÄt maan raosta ja koivujen oksiin oli herhistynyt vihannoivat lehtien alut.

Semmoista mehua, semmoista pehmoista tÄytelyyttÄ ei Simo ollut koskaan luonnossa tuntenut. Oli niin kirkasta, niin valoista, ettÄ Simon rintakin huoahti valoisana.

Illemmalla Simo meni mÄelle kasarmin kupeelle. SiellÄ oli laajalta kaunista nÄhtÄvÄÄ. Ja sitten se muistutti niin paljon korkeaa kotimÄkeÄ. Se oli vain eroa, ettÄ siellÄ oli somaa luontaista epÄjÄrjestystÄ, mutta tÄÄllÄ kaikki istutettua jÄykkiin, suoriin riveihin, oksat puissa yhden nÄkÖisiksi saksittuja.

Mutta tÄnne niin kuin sinnekin nÄkyi ylÄpuolelta sininen ilma, samalla lailla lÄikkyi jÄrvi tuolla etempÄnÄ ja samalla tavalla alkoi lehto vihertÄÄ tuolla alhaalla kuin kotilehdossakin.

Ja Simo istui puiseen sohvaan ja katsoi kotimÖkkiÄÄn kohden…

Mutta pian herÄtti hÄnet kiihkeÄ kellojen kilinÄ. Kaupungista pÄin se kuului, mutta Simo ei tiennyt mitÄ se merkitsi. Jonkin hÄdÄn huomasi hÄn vain olevan… katsoi sinne, katsoi tÄnne, katsoi kaikille puolilleen.

LÄheltÄ kasarmia metsÄn takaa nousta Öllisti sakea savu ja sekaan vilahteli pitkiÄ tulikieliÄ.

Simo ei joutanut ajattelemaan mitÄÄn, mutta lÄksi savua kohden kaihkasemaan. Koko pataljoona tulla rymyytti myÖs, tuoden suurta paloruiskua.

MetsÄn sisÄinen herrastalo oli tulessa. JykevinÄ liekit ilmassa leimahtelivat ja musta savu pakeni metsÄn ylitse. Lounainen tuuli tupruutteli tulta lÄheistÄ aitta- ja karjarakennusta kohden.

Pataljoonan paloluutnantti komensi:

— Toimeen, pojat, pelastakaamme ulkohuoneet ja annetaan palaa sen, joka vÄkistenkin palaa. Seilit pÄÄlle, pojat!

Mutta mitenkÄpÄ ne vietiin! Talon ainoat tikapuut seisoivat vasten palavaa rakennusta, liekit peittivÄt ne tykkÄnÄÄn.

Kukapa ne sieltÄ otti!

Ne ottaa Simo. HÄn kiskasee kiireesti korvilleen suvilakkinsa reunukset, juoksee, katoaa liekkeihin. Kaikki katsovat liikkumatta, huokumatta.

Mutta kohta hÄn palaa, vetÄen perÄssÄÄn palavia tikapuita. Tuskin saa tulesta tulleeksi nÄkyville, kun monissa miehin temmataan tikapuut hÄnen kÄsistÄÄn. Seilit saadaan pÄÄlle, ulkohuoneet ovat pelastetut.

— Herranen aika! Katsokaas, kun tuo mies on tulessa!

Simon vaatteet ne olivat syttyneet palamaan ja turhaan koetti hÄn itseÄÄn sammuttaa. Ihmiset tulivat luokse, kopistelivat Simoa, mutta tuli kiihtyi vain kurittamisesta.

Tuotiin vihdoin vettÄ ja saatiin mies sammumaan, mutta vaatteet kartena kaikki maahan karisivat. Simon ruumis oli palohaavoja tÄynnÄ, tÄytyi kantaa kasarmille.

Makasi monta viikkoa Simo sairashuoneessa. Ei tullutkaan enÄÄ semmoista, ettÄ olisi sotilaaksi kelvannut. Sai mennÄ salon moukka omalle alalleen, maan pintaa penkomaan.

"Noh, noh!"

— Noh, noh!

Ja pikku nassu kihnutteli verÄjÄpuita pienellÄ, luisella kÄrsÄllÄÄn. Koetti saada rakoa niin suureksi, ettÄ olisi mahtunut pihan puolelle pujahtamaan. Mutta kova oli verÄjÄ, ei tullut apua rynnistelemisestÄ.

Nassu tirkisteli kulmainsa alta pihan puolelle, vikisi, urisi ja voivotteli harmissaan.

Pihalla nÄkyi nassun emÄntÄ, vanha Leena, kÄvellÄ kyykehtivÄn, mitÄ lienee siellÄ tihruslellut. Ja nassu koetti parkua surkeammin, ettÄ vÄhÄnkÄÄn kÄvisi sydÄmmelle.

Kuulipas Leena-muori surkean rukouksen ja tuli verÄjÄlle soppakiuluineen. Pudotti pois pari verÄjÄ-puuta pÄÄltÄ pÄin, ettÄ yletti kaataa kaukaloon.

Nassu hamusi himoissaan kiulusta vettÄ kÄrsÄllÄÄn, ettÄ Leenan tÄytyi sitÄ pois ahdistaa. Sitten se hyvin sikamaisesti katsoa vekotti poskesta hetkisen, tÖytÄsi sitten hÄtÄisesti kaukalolle ja alkoi soppaa pÄÄnsÄ rakoon tassutella.

— Niin, tÖrsÄkÖ se on, — maanitteli Leena ja nassun niskaa syyhytteli. Nassun olisi tehnyt mieli leikkisÄn raukeasti keuvahtamaan syrjÄlleen, kuten muulloinkin Leenan ruopotellessa. Ei sentÄÄn malttanut, oli siinÄ niin mieleistÄ tehtÄvÄtÄ.

— NÖh, nÖh! — ÄÄnteli se vain mielihyvissÄÄn.

Kun kaukalo tuli tyhjÄksi, lÄksi nassu pitkin pellon aitavarteista tietÄ vÖrnittÄmÄÄn. Siihen aitavarteen hellitti pÄivÄ niin herttasesti, ettÄ rupesi oikein raukasemaan, kyllÄ tÄytyi levolle kyhnÄhtÄÄ.

— NÖh, nÖh! — kyllÄ se tuntui hyvÄltÄ. Suoraksi ojensi nassu pienet tÖppÖsensÄ nurmikolle, painoi silmÄnsÄ umpeen ja levollisena siinÄ kellotti. SiinÄ kÄvi mieli taas niin tyytyvÄiseksi maailmaan, unehtuivat muistosta nÄlkÄiset pÄivÄt ja verÄjÄkin, joka esti pihan puolelle pÄÄsemÄstÄ.

— Noh, noh, kyllÄhÄn tÄssÄ… yhhyh…

Ja unta hÄn veteli, ettÄ nenÄ sihisi… kepeÄÄ porsaan unta. Kuului hÄnen korvaansa nukkuessakin pieninkin risahdus ja lintujen iloinen liverrys.

Kuului tieltÄ pÄin ihmisjalan kapsetta. Nassu kohotti pÄÄtÄÄn, katsoi pienillÄ silmillÄÄn ja kuunteli tarkalla korvallaan. Nassu tunsi tulijan. Naapurin isÄntÄ sieltÄ nÄkyi tulla toikkaroivan ja hyrÄili yksinÄÄn mitÄ lienee hyrÄillyt.

Nassu nousi tÖppÖsilleen ja meni vierasta vastaan ottamaan. Kumarteli kÄrsÄÄnsÄ ihan maan pintaan asti ja vÄhÄn alemmaksikin, sekÄ virkkoi:

— NÖh, nÖh.

Kun isÄntÄ tuli lÄhemmÄksi, katsoi nassu sitÄ suoraan silmiin ja vielÄkin hienosittain kumarteli, mitÄ lienee ollut mielessÄ.

— Huut, sika! — ÄrÄhti isÄntÄ ja nassua kylkeen potkasi. Nassun nenÄ venÄhti pitkÄksi hÄmmÄstyksestÄ. HÄn ÄlÄhti pahoillaan ja kirnitti tiepuoleen, maan pintaa myrÄilemÄÄn.

Harmitti se vÄhÄsen, kun hÄntÄ niin halpana pidettiin, potkittiin ja puukkiloitiin. Olisipas hÄnellÄ kerrankin edes vÄhÄsen valtaa, niin kyllÄ hÄn mokomillekin luonnon herroille kostaisi.

Nassun teki mieli vÄhÄn vakoilemaan mokomatakin kuningasta. LÄksi perÄstÄ virnittÄmÄÄn ja nÄki miehen heidÄn pihaansa toikkaroivan.

Mies nousi verÄjÄstÄ pihan puolelle, mutta nassun tÄytyi jÄÄdÄ harmissaan aidan raosta tirkistelemÄÄn.

Leena-muori oli pihalla. Sen kanssa meni isÄntÄ polittamaan heidÄn omaa kieltÄÄn, jota ei nassu ymmÄrtÄnyt… kuulostihan kumminkin, mitÄ ne pakinoivat.

— Onkos teillÄ nyt viinaa? — kuuli nassu isÄnnÄn suhahtavan, kun ensin olivat muista asioista pakisseet.

— On, on — nÄin meidÄn kesken sanoen — toki muutamain pÄiden tÄysi, — supatti Leena-muori ja molemmat lÄksivÄt tupaan tallustelemaan.

Nassu lÄksi vÖrnittÄen metsÄÄ kohden vessuttelemaan. Mutta taival tuntui hiljaa kÄymÄllÄ katkeavan, tÄytyi lÄhteÄ juosta vilkittÄmÄÄn, ettÄ heilahteli kippura saparo.

SiellÄ hÄn sitten mÖyri maata pÄivÄpaisteisella aitavarrella. Mutta kovin rupesi kesÄisessÄ helteessÄ varistamaan harjaksista nahkaa. KylpyÄ tuntui mieli tekevÄn, mutta eihÄn niitÄ ollut lÄtÄkÖitÄ nÄin kesÄsydÄmmellÄ, tokkopa lienee ollut missÄÄn. Nassu arveli, ettÄ jos hyvinkin olisi siellÄ pellon etelÄpÄÄssÄ, siellÄhÄn oli semmoinen notkelma, jossa muulloinkin oli ollut kosteutta viimeseksi. Nassu tassutteli sinne pÄin, lÄksi juoksujalkaa vihlasemaan.

Ei siellÄ ollut vettÄ notkelmassakaan, mutta oli kuitenkin hiukan kosteampata mutaisen kuoppuran pohjassa tien varrella. Siihen se nassu painautui syrjÄlleen ja kuvettaan syyhytteli viileÄÄn, mustaan mutaan. Huhhuh, kun se tuntuikin nyt kylpy hyvÄlle, kun oli koko pÄivÄn aurinko kuvetta kuumentanut.

— Noh, noh, — sanoi nassu taas niin tyytyvÄisenÄ. Ei hÄn taaskaan vÄlittÄnyt mitÄÄn ihmisten ilkeydestÄ… olkoot vaan mitÄ hyvÄnsÄ, samapa se hÄnelle.

Aurinko vaipui jo mÄen taakse ja alkoi hÄmÄrtyÄ kesÄinen ilta. Nassu keturoi vain vilposella vuoteellaan, painoi kÄrsÄnsÄ mutaan ja antoi silmÄinsÄ vaipua umpeen.

Silloin alkoi taas kuulua tieltÄ pÄin raukeita, sÄÄnnÖttÖmiÄ askeleita.
Nassu raotti silmiÄÄn, mutta ei kehdannut kohottaida katsomaan.

Mutta yht'ÄkkiÄ rutjahti jotain raskasta nassun pÄÄlle mutahaudan reunalta. Nassu parkasi surkeasti ja ryykÄsi kauvas metsÄÄn, SieltÄ hÄn sitten peloissaan tirkisteli paksun koivun juurelta. Kaksi miehen jalan nÄkÖistÄ kun vain nÄkyi haudan reunalta, uskalsi nassu mennÄ katsomaan, miten vieras kÖntyili hÄnen hyvÄssÄ makuuksessaan.

Mutta kun mies herkesi liikkumattomaksi ja painoi pÄÄnsÄ pehmoseen mutaan, uskalsi nassu mennÄ sitÄ lÄhempÄÄ tarkastelemaan. HÄn ravisteli miestÄ hampain takista ja kÄrsÄllÄÄn kÄÄnnytti vÄhÄn pÄÄtÄkin silmiin nÄhdÄkseen. Äskeinen isÄntÄ nÄkyi olevan, henki vain lÖyhki niin pahalle… nassua oikein aivastutti…

Ravisteli ja puisteli se nassu miestÄ vÄhÄn kostoksi ilkitÖistÄÄn, ÄskeisestÄ potkasusta ja sitten yÖrauhan hÄiritsemisestÄ.

— OÖ-Ö-ÖÖ, mekÄ se…

— Noh, noh! — sanoi nassu kÄrsÄÄnsÄ mielissÄÄn kohottaen, kun sai toverinsa ÄÄntelemÄÄn.

— Yhhyh, — ykisi mieskin ja kÄÄntyi enemmÄn kylelleen, ettÄ naama paremmin kosketti mutaan.

Nassunkin viha leppyi, kun sai toverinsa ÄÄntelemÄÄn. HÄn painoi kÄrsÄnsÄ miehen kainaloon ja kallistui sen kuvetta vasten virkistÄvÄÄn lepoon…

— Noh, noh! KyllÄhÄn tÄssÄ… yhhyh.

*******

This and all associated files of various formats will be found in: /dirs/6/2/6/2/62622

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its volunteers and employees are scattered throughout numerous locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation's web site and official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Most people start at our Web site which has the main PG search facility: www.gutenberg.org